Kun on elänyt pitkälti neljättä vuotta äitinä, uhrannut vapautensa pienen ja pienten ihmisten vuoksi. Halunnut olla lähellä, hoivata ja helliä. Kasvattaa rakkaudella ja lämmöllä, pussailla ja halailla. Suunnitellut päivän ja viikon kulun heidän mukaansa, aikatauluttanut unille sopivaksi ja ruokailuihin istuvaksi. Siitä on tullut osa elämää. Ei kaikki näin tee, mutta itselle rutiinit on tärkeitä. Lopulta varmasti myös lapsille.
Vähitellen sitä alkaa enemmän ja enemmän venyttää napanuoraa. Haluaa itselleen tilaa, on jo valmis luovuttamaan lapset muiden huomaan pidemmäksi aikaa. Kaipaan näiden vuosien jälkeen omaa aikaa. Terapeuttiset juoksulenkit yksin on suuri nautinto, tunteiden tasoittaja, hermojen hellittäjä. Aina sekään ei tunnu riittävän, nälkä kasvaa syödessä.
Yhtä asiaa kaipaan; spontaaniutta. Kaipaan sitä, että saisin viestin "Keskiviikkona klo 17 paikassa X, pakkaa mukaan innostunut ja avoin mieli". Arvoituksia ja salaperäisyyttä, retkeilyä ja elämyksiä. Kaipaan iltaa mökillä saunoen, järvellä soudellen, metsiä kierrellen, karhuja peläten, mäkijuoksussa hikoillen, tummuvan taivaan alla makoillen, vedet silmissä nauraen ja hyvästä seurasta nauttien. Lupaan järjestää lapset hoitoon oitis, kun joku moisen elämyksen tarjoaa ja mieleni rentouttaa!
Kutsuja innolla odotellen
Pappadiippa-piippadaappa-piippa-di-di-duu....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti