Erään ystäväni hiljattain siirryttyä älypuhelimien ihmeelliseen maailmaan vannoin, että hänen elämä tulee muuttumaan. Sukkuloidessani hänen Androidinsa ihmeellisessä ja uudessa maailmassa aloin miettiä myös omaa suhtautumistani puhelimeen ja sen käyttöön. Ystävän perimmäinen syy perinteisen nappulanokialaisen vaihtamisessa älyluuriin oli töiden vastaanottaminen. Ehkä ihan perusteltu ostos sitten kuitenkin taloudellisen turvan jatkumisen kannalta.
Itse sain ensimmäisen älypuhelimeni vajaa kaksi vuotta sitten. Lähes pakottamalla otin käyttöön pikkuveljen vanhan Lumian. Muutama kuukausi myöhemmin kyseinen puhelin sanoi yhteistyöstä irti ja marssin Prisman tiskille ostamaan hätäpäissäni halvimman, edeltäjänsä kanssa samoille viivoille päätyvän kapulan. Seuraavana päivänä tiputin luurini pesuhuoneen lattialle, josta muistona olenkin kuljettanut menneen rapian vuoden jesarilla korjattua älyttömyyspuhelinta taskussani.
Tuo luuri on aiheuttanut hilpeyttä, kysymyksiä ja kommentointia laajalti. Ettäkö nyt haaskaisin rahojani uuteen puhelimeen, kun vanhakin pelaa. Sillä pystyy soittamaan, laittamaan viestiä ja ottamaan utuisen sumuisia tunnelmakuvia. Sovellukset pelaa silloin kun ne haluaa ja nettisivut aukeaa puolittain. Elämä on kerrassaan mielenkiintoista, ei stressaavaa tai ärsyttävää. Siinä vaiheessa, kun sammutin puhelimeni toistakymmentä kertaa päivän aikana sim-virheen vuoksi aloin jo vakavasti itsekin miettiä millä linjoilla jatketaan; kaivanko näppylänokialaisen kaapin perältä vai satsaanko uuteen puhelimeen, jonka tuotanto-olojen eettiset tekijät, hiilijalanjäljet ja tulevaisuuden näkymät korjattavuudessa, hävityksessäkin sai kauhistelemaan edessä olevaa hankintaa.
Lähimmäiset on jo oppinut tavoilleni, josta heille annan suuren plussan. Harvoin olen tavoitettavissa, vastausta voi joutua odottamaan tunteja tai jopa päiviä ja mitään pahaa ei ole elämässäni tapahtunut, en ole suuttunutkaan vaikken soittaisi aina takaisin. Pitääkö ihmisen olla jatkuvasti tavoitettavissa? Pitääkö olla huolissaan, jos ystävä ei vastaa viestiin vartissa, tunnissa tai vuorokaudessa?
Käytännössä pidän aina puhelimeni äänettömänä, koska en tykkää jatkuvasti häiritsevistä piippauksista ja kilinöistä, joita älyluurit alituiseen päästelee. Työpäivän aikana harvoin edes vilkaisen henkilökohtaista puhelintani ja kotosalla tuskin ehtisin tai haluaisin kenenkään kanssa rupatella silloin kun lapset on valveilla. Ei ole lainkaan tavatonta, että nakkaan puhelimen aamulla töihin lähtiessä veskan pohjalle ja noukin sen illalla hiljaisuuden laskeuduttua jälleen esille. Haluan elää elämälleni, en puhelimelle.
WhatsApp on äärettömän upea keksintö. Alentaa kynnystä sosiaaliseen kanssakäymiseen huomattavasti verrattuna soittoon tai tekstiviestiin. Toisinaan tulee turistua ryhmissä ystävien kesken pitkiä toveja illan hämyssä, joka plussana ja miinuksena korvaa osan myös kasvokkain käytävistä keskusteluista. Työasioissa käytän kyseistä sovellusta lähinnä kuvien jakamiseen. Lisäksi WhatsAppin avulla voi usein näppärästi tsekata mihin aikaan ihmiset on kotiutunut riennoistaan yöllä tai onko ylipäätään herännyt seuraavana aamuna.
Työaika ja henkilökohtainen puhelin ei kuulu yhteen. Ei ainakaan omalla alallani. Tiedän, että monet vanhemmat viettää lasten valveillaolosta liian paljon aikaa luuri kädessä. Oma näkemykseni on, että älylaitteet pitäisi säilyttää muualla kuin räpylässä lasten parissa työskennellessäkin. Työn puolesta joutuu älylaitteita kantamaan mukana ja huonolla omallatunnolla myös käyttämään, joten omasta puolestani työasioissa laukussa viestejä vilkuttava luuri saa olla aivan ylhäisessä yksinäisyydessään. Vapaa-aikanakin työasioita koskevat viestiketjut pysyy suljettuna, joten puskaradio tai "rikkinäinen puhelin" tavoittaa ehkä viimeistään siinä vaiheessa meikäläisen korvat, kun asiat ovat jo ohi. Plussalle vai miinukselle, tiedä häntä.
Toisinaan kaipaan kuukausia, jolloin en omistanut älypuhelinta tai internetiä, olin poistunut sosiaalisesta mediastakin. Tiesin sään ikkunasta katsomalla, maksoin laskut kerran kuukaudessa, viikottainen aikani tietokoneella rajoittui tuntiin tai kahteen. Elämä oli huoletonta, kuin omassa kuplassa vailla ympäröivän maailman murheita. Sosiaaliseen mediaan palasin myöhemmin uudelleen, löysin itseni liian usein roikkumassa Instagramista tai ärsyyntymästä Facebookista. Mitta tuli jälleen täyteen muiden ihmisten elämää. Vietin muutaman viikon vailla kumpaakaan palvelua ja tyhjensin samalla pääni, kelasin miten jatkossa toimin säästääkseni itseäni. Löysin kultaisen keskitieni; kun haluan aidosti tietää mitä muille kuuluu kuvina tai sanoina, voin selata kanavat läpi, mutta saatan olla myös päiviä poissa muiden ihmisten parista. Tykkään olla tietämätön asioista, joista käytännössä koko maailma tai vähintään kylä tietää. Asiat, jotka ei vaikuta omaan elämääni voi yhtä hyvin pysyä tietämättömissäkin.
Uudelle luurilleni ei ollut suuria vaatimuksia. Pärjäsin vanhalla rämälläni oikein hyvin, kunnes viimeiset sekoilut alkoi, mutta toivoin uuden puhelimen avaavan myös esimerkiksi esikoulumaailmassa tarvittavan viestintäsovelluksen sekä lataavan säätiedotukset auki ennen kuin lapset on toppahaalareissa valmiiksi eteisessä odottamassa. Tarvitsen mahdollisuuden ottaa kuvia, käyttää nettiä ja muutamia sovelluksia, palvelun mittaamaan lenkkien pituudet, musiikin kuuntelun, puhelut ja viestit. Oikeastaanhan taidan olla aika vaativa!
Joskus elämässä vain käy tuurikin. No itselläni enemmän tai vähemmän tuurilla uudet puhelimet nyt vain on tullut jostain puskista yhtäkkiä. Ei ole paljon tarvinnut roposia kannella ahdistaviin kodinkoneliikkeisiin. Tosin jos yhtään vaativuutta ja näyttämishalua olisi siunaantunut tähän ihmiseen niin kenties en olisi peruspuhelimiin tyytynyt vaan tuhansia olisi tuhlattu rahaa turhuuksiin. Tässä sitä nyt sitten ollaan, ehkä tunteiden vuoristoradan jälkeen hiukan kuitenkin onnellisena "uudesta" puhelimesta. Uusi tarkoittaa pari vuotta vanhaa, ahkerasti käytettyä ja äitini hylkäämää luuria. Eettisesti, ekologisesti ja taloudellisesti varsin kannattava hankinta.
Muistan itse oppineeni jo lapsena miten kaava menee. Anteeksi pyydettävä teko voi olla toisen satuttamista sanoilla tai teoilla, pelkkiä ajatuksia, ilmeitä tai eleitäkin. Toinen kokee tulleensa loukatuksi, satutetuksi, uhatuksi. Pitää pyytää anteeksi ja toisen on annettava anteeksi. Homma selvitetty, elämä voi jatkua ennallaan. Niin kaikki elivät elämänsä onnellisina seuraavaan ristiriitaan asti.
Anteeksi pyytäminen on vaikeaa. Sen pitää ollakin. Silloin riisutaan panssarit, alistutaan toisen edessä ja hävetäänkin. Myönnetään jotain mitä perisuomalainen ei suostu vahingossakaan ulos päästämään, näytetään omat heikkoudet. Anteeksi pyytäessä ihminen myöntää olleensa väärässä, katuu tekoaan. Tai näin sen pitäisi olla, jos pyydetään anteeksi harkitusti, asiat läpikäyneenä ja kypsyteltynä. Anteeksi pitäisi pyytää vain jos sitä oikeasti tarkoittaa. Pyynnön pitäisi tulla teosta, suoraan sydämestä, ei vain sen vuoksi, että puoliso nyt sattuu pitämään viikon mykkäkoulua, jos ei myönnä laittaneensa haarukoita väärässä järjestyksessä tiskikoneeseen.
Lasten puolella pelottavaa on huomata miten anteeksi pyytäminen muuttaa muotoaan. Liikaa käytettynä se muuttuu ohi huikattavaksi heitoksi naama näkkärillä, peloteltuna muuttuu vaikenemisen aikaansaavaksi möröksi. Sanalta katoaa merkitys. Jos lapsi kippaa maitolasin sohlatessaan ruokapöydässä, on varmasti järkevämpää iskeä luutu mukelon käteen kuin alkaa tivaamaan anteeksipyyntöä ruokarauhan häiritsemisestä koko seurueelta samalla, kun maito lirisee lattiasaumoista sisälle.
Itseni on vaikea pyytää anteeksi. On ollut aina. Lapsena olin kiltti, rauhallinen ja hiljainen tyttö. En ehkä tottunut pyytämään anteeksi. Sama jatkui koulutaipaleella. Tiedän kuitenkin tehneeni nuorena asioita, joiden vääryyden olen ymmärtänyt vasta aikuistuttuani. Menköön nuoruuden piikkiin vaikka asiat mielessä kulkeekin varmasti aina.
Parisuhteessa alistun liian helposti, mukaudun toisen mielipiteisiin ja elämään, jään helposti alakynteen ja annan periksi. En juuri osaa suuttua, nostaa kissaa pöydälle tai pitää mykkäkoulua. Ehkä juuri siksi nautinkin yksin vietetyistä vuosistani, vapaudesta ja oman elämän hallinnasta. Myös parisuhteessa on ollut vaikea pyytää anteeksi, nähdä omia virheitä ja vääryyksiä. Yksikään parisuhde ei rakennu ainaiselle onnelle ja yhteen hiileen puhaltamiselle, on myös osattava pyytää ja antaa anteeksi.
Elämässä tärkeää on antaa myös itselleen anteeksi. Tänään olen antanut itselleni anteeksi laiskuuteni siitä, etten nuhanenänä lähtenyt lenkille, lorvailin kaverin kahvikupposella ehtopäivästä ja huusholli on edelleen imuroimatta. Samalla kiitin itseäni rentouttavasta päivästä ilman ennakkoon asetettuja päämääriä. Eilen annoin anteeksi itselleni aikaansaamattomuuden käydä ruokakaupassa ja kiitin itseäni samalla vapaa-ajan vietosta ystävän seurassa.
Kuvitellaanpas. Koska tykkään siitä! Touko ja Lasse pelaa palloa pihalla. Vilho hyppää kesken pelin mukaan, potkaisee pallon Lasselta. No joo, ei käy, ei tosiaan käy! Ei tosiaan mikään Vilho hyppää mukaan peliin ja vieläpä iloisesti! Lasse kaataa Vilhon maahan, potkaisee hiekat naamalle ja huutaa pari luvatonta perään. Pikakelauksena ohi aikuisen puuttuminen tilanteeseen, puolen minuutin läpikelaus tapahtumista ja se kuuluisa lause "Nyt Lasse sun pitää pyytää anteeksi Vilholta".
Mieti! Noin kahdessa minuutissa pitäisi olla valmis pyytämään anteeksi, kun kierrokset pyörii niissä lukemissa, että moottori posahtaa tai nyrkki lävähtää just kohta. Pyytää siinä nyt anteeksi siltä tyhmäidioottiääliö-Vilholta. NO ANTEEEEEKS! kuuluu Lassen suusta samalla, kun Vilho alistettuna kyynelien takaa nyyhkii anteeksi antamistaa.
Tyypillinen tilanne lasten maailmasta aina päiväkodista koulumaailmaan asti. Pyydä anteeksi niin saat anteeksi. Ja sääntönä ehdottomasti se, että toisen pyytäessä anteeksi on annettava anteeksi. Miksi? Jos hymyilet kadulla ystävällisesti nahkarotsikundille, tulet kaadetuksi katuun ja saat kurat naamalle niin annatko anteeksi kahden minuutin, kahden viikon vai kahden vuoden päästä? Jos kumppani huutaa viikko toisensa jälkeen puolisolle siitä miten ne haarukat PITÄÄ laittaa sinne tiskikoneeseen niin täytyykö myrskyn laannuttua antaa anteeksi raivokohtaukset, jotka toistuu viikko toisensa jälkeen anteeksipyynnöistä huolimatta?
On annettava aikaa. Tunteiden laskeutua, kyyneleiden kuivua, kivun helpottaa. Se vie minuutteja, kenties tuntejakin. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Ei lapsi, ei aikuinenkaan ole valmis pyytämään tai antamaan anteeksi minuutin jälkeen. Tekojen pitää kulkea veren mukana läpi aivojen ja sydämen, pistäytyä isovarpaassa asti ennen suuria sanoja.
Kaikkea ei pidä antaa anteeksi eikä saa antaa anteeksi. Ei lapsen eikä aikuisen. Mielestäni on väärin opettaa lapsiakin antamaan aina kaikki anteeksi. Joskus on vain parempi olla hiljaa, jättää anteeksi pyytäjäkin miettimään tekojaan. Kaikki teot ei kuittaannut yhdellä suurella ja vaikealla sanalla. Anteeksi antamisen pitää tulla sydämestä, ei vain muodollisuutena.
Mielestäni jokaisella on oikeus olla antamatta anteeksi. Monen ihmisen elämässä on varmasti jokin asia, joka jää ikuisesti avoimeksi, selvittämättömäksi möykyksi. Sen paino sydämessä pienenee vuosi vuodelta, mutta ei poistu koskaan. Ei ennen kuin on annettu anteeksi. Tänään kiitän itseäni siitä, etten ole antanut kaikkea elämässä anteeksi. Enkä annakaan. Kiitos ja anteeksi itselleni.
Komea mies nousee tuolistaan. Hän on silmäillyt, kuunnellut, lukenut, kysynytkin. Esimerkiksi minkä ikäinen olen, miten jaksan ja mitä teen työkseni. Lisäten perään lauseen "Olet kyllä oikea taivaan lahja."
Myönnän. Se mies kiillotti elämän rallin kuraaman sädekehäni jälleen kirkkaaksi. Siihen tarvittiin ymmärrystä, asiantuntemusta, syvälle silmiin katsomista, suorien totuuksien saattelevama sydämeen asti meneviä sanoja. Se komea ulkonäkö nyt oli sivuseikkana tässä hetkessä.
Jotkut meistä kuvittelee sijaisvanhempien olevan enkeleitä kiiltävällä sädekehällä. "Teet arvokasta työtä", "itse en pystyisi tuohon", "on varmasti välillä raskasta", "elät hienoa elämää" kuulee monesti sanottavan ihaillen. Itse kuitenkin koen olevani enkeli, jonka mekon helmat on marraskuisessa loskassa tuhriintunut aamuhässäkässä likaisen auton kylkiin, sädekehän loisteeseen ei riitä energiaa iltaisin, suusta karannut perkele iltapesujen lomassa vie viimeisetkin himmeät säteet ja siivet saa osumaa pahimmillaan useita kertoja viikossa.
Ennen sijaislapsen tuloa perheeseen kuvittelin rakkauden parantavan, rytmien ja rutiinien rauhoittavan, sylin hoitavan ja sydämen sulavan apua tarvitsevalle lapselle. Tähän takakannesta raapaistuun mukaansa tempaavaan tekstiin on löytynyt lukuisia juonikäänteitä, tunteita, elämänmuutoksia, oivalluksia ja ymmärtämisiä. Sivu toisensa jälkeen on saanut oppia, ettei aika paranna kaikkia haavoja vaan suurimmat vuotaa aina aikuisuuteen asti, jokainen naarmu jättää arvet muistoksi. Sivu toisensa jälkeen koen yhä suurempaa paloa jatkaa ja jatkaa aina vaan, oppia uutta ja ymmärtää tarinaa. Loppua näissä tarinoissa ei ole, sivu toisensa jälkeen tapahtuu yllättäviä ja odottamattomia asioita matkalla kohti tulevaisuutta.
En valehtele, jos sanon, että päivääkään en ole katunut. Elämässäni oli kaksi unelmaa; saada biologinen lapsi ja sijaislapsi. Biologisen lapsen kohdalla tipuin pilvistä syvälle kuoppaan melkoisella rytinällä heti vauva-aikana, sijaislapsen kohdalla puolestaan kuopasta on hiljalleen kivuttu kohti maan pintaa. Pilviin en ajatellut koskaan kurkoitellakaan. Nämä kaksi äitiyttä on kuin yö ja päivä; opettavia ja kasvattavia kumpikin tavallaan. Yksikään biologinen äiti ei pysty samaistumaan sijaisäidin elämään ja päinvastoin. Puhumattakaan arvostelusta, joka lienee leijonanaaraiden rintamalla muutoinkin täysin turhanpäiväistä.
Kolmatta vuotta mennään. Siitä hetkestä, kun sain kuulla nimen, iän ja pintaraapaisun eletystä elämästä. Siitä päivästä, kun tapasin tulevan lapseni, täysin tuntemattoman ja vieraan pienen ihmisen. Parin viikon kuluttua tuo lapsi istui takapenkillä matkalla tulevaisuuteensa. Sinä päivänä maailmani keikahti ympäri, muuttui lopullisesti. Myllersi mielen, elämän ja tulevaisuuden. Edelleen sanon, että päivääkään en kadu. Saman tekisin uudestaan vaikka kolmesti.
Se, että perheessäni asuu kaksi lasta, joilla on eri vanhemmat, joilla on eri sukunimet, ikäeroa puolisen vuotta, etunimen ja pituuden puolesta voisivat olla vaikka kaksosia aiheuttaa usein ihmetystä. Asiat ihmetyttää todella usein uteliaita mammoja kassajonossa tai takavuosilta työstä tuttuja vanhempia, jotka hieraisevat silmiään kuviteltuaan vatsanahkojeni alta aikoinaan pullahtaneen vain yhden lapsukaisen. Nykyään perheitä on jos jonkinlaisia, meilläkin on ehkä hieman hullunkurinen perhe, mutta että mä tykkäänkin siitä!
Vaitiolovelvollisuuden koen raskaana tekijänä sijaisvanhemmuudessa. Kahden sijaisvanhemman perheessä asioita voidaan jakaa, keskustella ja mietiskellä yhdessä. Yksin ollessa olen yksin asioiden kanssa. Olen yksin siinä hetkessä, kun ei tiedä juonikäänteiden kohdalla pitäisikö itkeä vai oksentaa. Toisinaan vedän lenkkarit jalkaan ja juoksen henkisen kärsimyksen pois kehostani, itken perunoita kuoriessa salaa lapsilta suurimmat möykyt ajatuksistani.
Jokainen vanhempi ajattelee lastaan päivittäin jollakin tasolla. Sijaisvanhempi ajattelee lapsen ohella myös lapsen vanhempia, sukua, tulevaisuutta ja menneisyyttä päivittäin. Eikä ajatukset riitä vaan säännöllistä yhteyttä on pidettävä yllä, uhrattava aikaa ja tulkattava puheluita keittiön pöydän äärellä istuvan lapsen jutuista samalla kun pyörittelee jauhelihoja paistinpannulla. Säännöllisessä päivätyössä käyvä sijaisvanhempi joutuu myös kiireisimpinä aikoina useita kertoja kuukaudessa järjestelemään töitänsä lapsen asioiden hoitamisen tieltä. Kiitos omalle mahtavalle työtiimilleni, joka joustaa ja paukkuu jokaisella kerralla, kun lakki kourassa anelen jälleen poissaolojani.
Eletty elämä heijastuu jokaisessa päivässä muistoina, yöhuutoina tai muina tekijöinä. Olisi peräti kummallista, jos eletty elämä ei lapsessa näkyisi. Kyyneleet nousee silmiin joka kerta, kun ajattelenkin tilannetta, jossa en itse olisi saanut elää biologisten vanhempieni kanssa. Niinpä. Tuskin kukaan onnellisen alun saanut voi samaistua huostaanotetun lapsen kokemuksiin.
Tämä nuhjuinen enkeli omaa rautaisen omatunnon. Olen ammatiltani varhaiskasvattaja, tehnyt töitä monien vaativien lasten ja elämäntilanteiden parissa. Aina olen kokenut vetoa juuri haasteiden pariin lasten kanssa työskennellessä. Toisinaan ammattikasvattajankin tekisi mieli lyödä kaupassa tai päiväkodin käytävällä mulkoileville käteen nippu mustaa valkoisella siitä miten toisten elämässä tarjoillaan kultalusikalla samalla, kun toinen joutuu koivupahkasta veistämään ja hiomaan vuosien aikana itselleen velliinsä uppoavan puulusikan. Armoa ja ymmärrystä jos pyytäisin, ihan jokaiselle lapselle lähtökohdista riippumatta.
On niitä uteliaita ja kateellisiakin. Mitä uskomattomimpia juttuja sitä onkin kuullut. Kuinka tässä nyt henkseleitä paukutellaan ja seteleitä tungetaan patjan rakoon. Jokainen perhehoitaja saa likimain samaa korvausta ja täytynee tässä parivuotisen jälkeen todeta, että ei juuri sijoitusasuntoja ole tullut osteltua tai etelän lomille lenneltyä. Kadehtia ei kannata, mutta jos edes sääliksi kääntäisi sen, että rahaa ropsahtaa kukkaron pohjalle suurinpiirtein rapsakat pari euroa tunnilta. Melkein väittäisin, että kannattaa pohtia vakavasti muita hommia, jos rahaa toivoo saavansa.
Nyt kiillotetun sädekehäni alta kerron kuitenkin, että onhan tämä juuri sitä mitä halusin. Paljon enemmänkin. Jokainen eletty päivä opettaa lisää, saa ymmärtämään paremmin, juurruttaa niin lapseen kuin perheeseenkin. Jokainen kiitos on hampaat irvessä vääntämällä, hiuksia omasta päästä repien ansaittu ja jokaisen kehun otan suoraan sydämeen. Sijaisäitiys syö energiat, saa raivon partaalle ja onnen kyyneliin päivä toisensa jälkeen. Paras kiitos tälle kaikelle on kuitenkin se miten lapsi illalla makaa sängyssään, hymyilee, pussaa ja sanoo "Sä oot maailman paras äiti. Rakastan sua taivaaseen ja sieltä tuhatsataa kertaa takaisin."
Pienet jäljet polulla, liekö kettu yön pimeydessä reitilläni tallannut. Siellä täällä jälkiä jänikseltä, linnuilta, oravalta, peuralta, hirveltä. Ei muuta. Koskematon lumipeite aamuisessa metsässä, kilometri toisensa jälkeen samaa maisemaa. Välillä noustaan, sitten taas laskeudutaan. Ilman raikkautta henkii vanhat naavaiset kuuset, pystyyn kelottuneet männyt.
Palokärki pyrähtää puusta, seisahdan hetkeksi katselemaan hömötiaisen talvipuuhia viereisessä kuusessa. Kuuntelen hiljaista maailmaa, jossa vaimeana kaukaa kuuluu koiran haukunta. Lopulta korviin kantautuu kaksi laukausta, koiran ääni vaimenee. Hymyilyttää. Jossain juhlitaan, saalista. Hiljaisuus laskee seurakseni jälleen.
Kymmenen kilometrin jälkeen saavun kodalle. Nuotiosta nousee vielä savua. Veistän kiehisiä, puhaltelen liekkiä uudelleen syntyväksi. Lämmittelen lounaan nuotiolla, katselen jään peittämää Kaksvetistä. Paluumatkalla seuraan liittyy kaksi miestä, ensimmäistä kertaa seuduilla kulkemassa. Kilometri toisensa jälkeen kulkee kepeästi, maailman pyörteistä puhellen, ihmeitä taivastellen. Viimein vilkutellaan, seurasta kiitellään.
Viisi tuntia luonnossa, metsässä tekee hyvää. Olla vain, kulkea ja vapautua kaikesta. Nauttia yksinäisyydestä, toisinaan vieraiden ihmisten seurastakin. Luonnolla on niin paljon annettavaa, reissu toisensa jälkeen.
Kiitos Liesjärvelle. Jälleen kerran. Olet upea, kerta toisensa jälkeen.
"Äiti, äiti on suojasää! Äiti, äiti tuu tekee lumipalloja!" huutaa pieni poika hymyssä suin pihamaalta. Rakennetaan lumilinnaa, kyhätään lippu komistukseksi. Onnellinen lapsi poseeraa kuvaa ottaessa ylpeänä aikaansaannoksesta. Kirjoitan viestiin kuvan ohelle onnentoivotukset vaikka mieleni tekisi ilmaista osaanottoni.
Äitien- ja isänpäivät saa ajattelemaan vuosi toisensa perään enemmän ja syvemmin asioita. Isä on ollut itselleni ensiarvoisen tärkeä ihminen, esikuva, tuki ja turva lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on ollut läsnä, uhrannut paljon lastensa vuoksi, antanut yhdessä äitini kanssa loistavan pohjan kasvattaa omia lapsiani. Suorin sanoin en voisi parempaa isää itselleni toivoa, en mitään hänestä muuttaisi.
Olen perinyt isältäni osan ulkoisista piirteistä, mutta vielä merkityksekkäämmin palan elämäntapaa ja arvomaailmaa. Aikuisuudessa olen löytänyt itsestäni yhä enenevässä määrin isän piirteitä. Isä ymmärtää, luottaa ja välittää. Aina.
Omat lapseni ei tule koskaan kokemaan lapsuutta tai nuoruutta, jossa isä on jokapäiväisesti läsnä. Toisinaan tunnen olevani huonompi vanhempi, koska en voi omille lapsilleni samaa lapsuutta tarjota, jonka itse sain elää. Luotan kuitenkin siihen, että pystyn päätöksilläni tarjoamaan heille paremman elämän kuin mitä vanhempien rikkinäinen parisuhde olisi koskaan tarjonnut.
Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus tuntea isänsä, tutkia juurensa. Juureton puu kaatuu herkästi myrskyissä ja monesti nuoruuden kuohuissa isättömyys heijastuu voimakkaasti. Kuka olen, mistä tulen, miksi toimin näin. Lapsi perii piirteitä molemmilta vanhemmiltaan ja yhdessä ympäristötekijöiden kanssa kavutaan kohti aikuisuutta juuri omaksi tärkeäksi itsekseen.
Mielestäni ei ole merkityksellistä asuuko lapsi yhden vai kahden vanhemman perheessä, ohjaako ja tukeeko elämässä biologinen vai sijaisvanhempi. Lapsi tarvitsee rajoja, rutiineja, turvaa ja rakkautta. Sitä, että joku peittelee illalla nukkumaan, antaa pusun poskelle. Sitä, että lähellä on turvallinen ihminen vastaanottamassa aamuiset halaukset ja imemässä raivokohtaukset itseensä. Lapsi tarvitsee tunteen, että hänestä välitetään, arvostetaan ja häneen luotetaan.
En tiedä millaisiksi ihmisiksi lapseni kasvaa, en voi ennustaa heidän tulevaisuuttaan. Tänään lapseni sai kokea olevansa maailman paras lumilinnanrakentaja, heidän kykyihinsä luotettiin annostellessa ketsuppia ateriansa päälle, illalla nukkumaan käydessä äiti halasi lujaa ja kertoi juuri heidän olevan maailman tärkeimmät rakkaat. Heillä on elämässä kaikki hyvin vaikka kotiseinien sisäpuolelta ei isää löydykään.
Heillä molemmilla kuitenkin on isä. Ei tänään läsnä, ei huomennakaan. On isiä, jotka ei näe lapsiaan joka päivä, ei viikottain, ei kuukausittain, ei vuosittainkaan. Mutta silti lapset tietävät, tukeutuvat ja luottavat. Ne isät ovat antaneet pienille puilleen juuria elämään, olemalla osa lastansa nyt ja ikuisesti. Näillä lapsilla on tieto mistä ovat tulleet, mihin ovat menossa. Heillä on edessään tulevaisuus, jossa on ympärillä paljon välittäviä ihmisiä. Heillä on isät, isoisät, enot ja sedätkin.
Olen ihminen, jolla on ollut täydellisyyttä hipova isä. Toivon, että omat lapset kokevat edes likimain samoja tunteita aikuisuudessaan, oppivat isiensä virheistä, takertuvat kauniisiin muistoihin tiukasti kiinni ja kantavat rikkautena heiltä opittuja asioita. Lapselle isä on aina isä, tärkeä ja korvaamaton. Jokaisella lapsella, aikuisellakin pitäisi olla oikeus tuntea oma isä.
Lapsi itkee kyyneletöntä ulvontaansa aamulla eteisen lattialla. Ne toppavaatteet. Ne hanskat. Ja etenkin ne lenkit! MÄ EN OSAA, MÄ EN HALUA, MÄ EN JAKSA! Aamu toisensa jälkeen äiti toteaa lapselleen, että elämässä nyt vain on välillä tehtävä asioita ilman osaamista, halua tai jaksamistakin. Sellaista se on, valitettavasti.
Viikonloppuna pohdittiin jälleen millaista olisi elää unelmaa. Omalla kohdallani unelmien saavuttaminen saattaisi olla mahdollista ensi viikolla tai vuosien päästä. Ehkä se vaatisi tarkkaa pohdintaa, heittäytymistä ja rohkeutta aloittaa kaikki alusta vailla tietoa tulevaisuudesta. Unelmieni esteenä ei ole raha, kuten monilla muilla suurempia tähtiä kurkottelevilla.
Päinvastoin. Unelmani olisi elää vailla suhdetta pankin kanssa, käydä töissä silloin kun huvittaa ja tuijotella talitinttejä ikkunalaudalla sukkia neuloen tuvan sohvalla. Siinä samassa unelmassa lähettäisin lapseni koulutielle aamulla, tallustelisin kissa kintereilläni postilaatikolle pakkasaamussa, vastaanottaisin lapset iltapäivällä kotiin ja jaksaisin kuunnella loputtomiin kestäviä tarinoita. Nyt ollaan kuplassa, todellakin.
Menneen viikon aikana ollaan oltu unelmista hyvin kaukana. Sen tarkemmin erittelemättä kaikki on ollut vähän syvältä. Stressin painaessa päälle on pakko takoa, miettiä illat ja toisinaan yötkin. Kun rajapyykit häämöttää, isänpäivä tulla kolistaa, edellisen viikon pölyjä vasta aletaan pyyhkimään puhtaaksi ja seuraavat päämäärät sataa lumihiutaleina taivaalta alas. Siihen lisätään sosiaalista kanssakäymistä lukuisilla eri tunnetiloilla, äänensävyillä, ilmeillä ja eleillä höystettynä. Puhumattakaan siitä, että viikon omat hetket kuluu työasioissa palaveeraten tai itselle istuvia työvaatteita ympäri kaupunkia metsästäen. Siinä vaiheessa tulee huokaistua pitkin käytäviä viilettäessä "onko tässä yhtään mitään järkeä?"
Menneen päivän aikana olen ollut itkun rajamailla, epäonnistumisten partaalla, epätoivon syövereissä, kiireen keskipisteessä. Monet asiat on tuntunut kaatuvan niskaan, lankeavan suoraan varpaiden eteen. Ja jälleen mietin omassa päässäni yllä olevaa kysymystä. Päivä on kokonaisuudessaan ollut kamala, hirveä, järkyttävä.
Tullessani illalla kotiin pitkän työpäivän jälkeen, naapurikylien kautta koukaten nukkuvat lapset takapenkillä tuhisten olen lopulta onnellinen juuri tästäkin päivästä. Vaikka fiilis on monesti menneen päivän aikana ollut, että MÄ EN OSAA, MÄ EN HALUA, MÄ EN JAKSA! niin silti tämäkin päivä kääntyy muutamien tuntien kuluttua eilisen muistoksi. Se muuttuu päiväksi, jossa uhkasin pilke silmäkulmassa hypätä toisen kerroksen ikkunasta, kietoa kuulokkeiden johdon kaulani ympärille ja lopettaa työnteon just oitis heti. Sitten on ne huipputyypit, jotka ehdottaa Sami Minkkistä lainatakseen irtisanoutumista työstä päästäkseni nauttimaan Tampereen ratikoilla työttömänä ajelusta ja naarmuttelemaan Alatalon Mikon auton kylkiä. Vasta sen jälkeen soisi heittäytyä kiskoille. Ja ne tyypit, jotka saa hymyn suupieliin, naurun irtoamaan ja päivän muuttumaan edes hippuisen paremmaksi lupaa tulla vielä samaan ratikkaan istumaan.
Raskaan päivän, uuvuttavien ja haastavien viikkojen, pimeiden ja pitkien kuukausien keskelle kätkeytyy paljon hyvää. Pieniä lauseita, kannustavia sanoja, ystävällisiä hymyjä, huumorin hippusia. Niillä mennään läpi synkimpien lumimyräköidenkin.
Ehkä tämä on sittenkin pieni pala unelmaa? Ehkä jokaisessa huonossa päivässä on jotain hyvääkin? Kenties ihminen tarvitsee elämäänsä jännitystä, stressiä ja kiirettäkin? Entä jos kokisin olevani tarpeeton, turha ja tylsä ilman säännöllistä työtä?
Niin monia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Elämästä selviää vain elämällä, päivän kerrallaan. Unelmissanikin todennäköisesti lukko olisi jäätynyt yöpakkasessa jumiin, koulutaksi olisi ajanut matkalla ojaan, auto ei käynnistyisi aamulla, lumet olisi auraamatta, pakkanen olisi jäädyttänyt vesiputket, kissa olisi karkureissuillaan, tulet ei ottaisi syttyäkseen, torpassa olisi kymmenen astetta lämmintä ja lapsi olisi unohtanut koulureppunsa yöksi rapunpieleen jäätymään.
Huomenna herään lämpöisten vuodevaatteiden välistä maalämmöllä itsekseen lämpiävästä asunnostani. Puen päälle lämpöisesti, harjaan lumet yhdeltä ainoalta rappuseltani hypätäkseni lasten kanssa johdon päästä lämmenneeseen autoon ja hurauttaessani kaupungin auraamia teitä pitkin työpaikalle. Niiden seinien sisällä vietetyt tunnit on vielä arvoitus, mutta viikon kuluttua muutama tilille ropsahtava roponen palauttaan ainakin hetkeksi ajatuksen, että onhan tässä nyt sentään jotain järkeä. Ehkä huomenna on päivä, jolloin MÄ OSAAN, MÄ HALUAN, MÄ JAKSAN!
Ps. Oikeesti. En elä unelmaa. Vaikka oikeastaan. Kyllähän tää voisi olla unelmaa. Tavallaan.
Pps. Tampereelle suunnitellaan ratikoita viiden vuoden päähän eli ehdin vielä jokusen kerran kysyä "onko tässä yhtään mitään järkeä?"
Ihastuin, hiljaa rakastuinkin. Siihen talovanhukseen, jossa jokainen pala tuntui loksahtelevan kohdilleen. Taloon, jossa tulevaisuus olisi kirjoitettu uudelleen. Kolmisen viikkoa, kun asiaa miettii lukemattomia kertoja päivässä, kaikki vaikuttaa niin kovin selkeältä. Syvällä rinnassa epäilys, aavistus epäonnesta. Sitten tulee se päivä, jolloin avaa viimein oven haaveisiin, vetää keuhkot täyteen ilmaa.
Siinä hetkessä tippuu pohja. Siltä unelmalta, jota ei todeksi uskonut. Niin monet miinukset muuttui matkalla epäilyksen kautta positiivisiksi yllätyksiksi. Lopulta sen viimeisen oven raottaminen riittää tietämään, ettei yhteinen tulevaisuutemme olekaan puhtaaksi kirjoitettu.
Epäilin, varauduin ja pelkäsin. Kotimatkalla pari kyyneltä vierähti poskille. Päätin puhelulla niellä pettymykseni. Linjan päästä vastasi ystävä "halkoja!", tokaisin kiukuspäissäni tervehdykseksi "vittu!". Mies linjan päässä tuumasi perinteiseen tapaansa "ei siitä sais muuta kun kunnollisen nuotion". Nauroin. Ihan hirveästi. Vedet silmissä. Itkin ja nauroin.
Tulin tyhjään kotiin. Parin tunnin kuluttua ystävä toisensa perään asteli ovesta sisään, halasi pitkään ja aidosti. Syötiin, juotiin, muisteltiin, unelmoitiin. Pohdittiin elämän risteyksiä, kuoppia ja kukkuloita, reittejä ja päämääriä. Toiset meistä elää unelmiensa kodissa, omin käsin tai menneiden polvien tekemästä työstä nauttien. Toiset puolestaan elää elämäänsä, tässä hetkessä ja nyt. Unelmoiden kukin samasta suuresta asiasta, oman päämäärän löytymisestä. Me kaikki neljä, irrallaan, puolittain jo lähdössä, vailla oikeaa suuntaa.
Aamulla vien ystävän linja-autolle. Halataan haikeudella, jälleennäkeminen vielä hämärässä. Luvataan soittaa, laittaa viestiä, voida hyvin. Aamupalalle jääneiden kanssa ajatellaan sitä suurta unelmaa, mistä se muodostuu, mihin rakentuu, koska toteutuu. Meneekö vuosia, vuosikymmeniä. Jokainen tietää sen olevan, siellä jossain tulevaisuudessa. Usko säilyy kuukaudesta toiseen.
Hiljalleen asunto hiljenee. Viimeiset halaukset on rutistettu, nähdään ja kuullaan. Sinne menevät, tietämättä kuka heistä on lähelläni vielä kuukausien tai vuosien päästä. Mihin tiet vie, elämä johdattaa. Ympärille jää tyhjyyttä kaikuva asunto, yksinäisyys. Ensimmäinen kyynel vierähtää poskelle. Ystävä soittaa. Hän, joka bussista on jäänyt jo pois. On niin irrallaan, kulkien pitkin kaupunkia, omaa puhdasta ja rakasta kotia vailla harhaillen elämän ristitulessa. Etsien päämäärää vaikeiden aikojen jälkeen. Itketään ehkä molemmatkin, yksinäisyydelle, päämäärättömyydelle elämässä.
Puhelun päätyttyä annan kyyneleinä juosta pois pettymyksen, menetyksenkin. Itken ehkä päämäärättömältä näyttävälle tulevaisuudelle, väsymykselle oman unelman löytymisestä. Itken onnen hetkille, joita sain kokea, tärkeille ystäville lähellä ja linjojen päässä. Niille kannustaville sanoille, joita itse sain, toivottavasti myös annoin.
Joskus on niin vaikeaa olla irrallaan, vailla päämäärää, oikeaa polkua. Tarpoa yksin loputtomalta tuntuvaa matkaa kohti unelmaa. Elää elämäänsä asunnossa, jonka seinät alkaa ahdistaa päivä toisensa jälkeen enemmän.
Sen menneen vuorokauden aikana koin, näin ja tunsin valtavasti asioita. Hyvää, kaunista ja onnellista, mutta samalla surua, murhetta ja huolta. Sen vuorokauden aikana ymmärsin, ettei kotia etsitä järjellä, ei rakenneta rahalla, ei taiota tyhjästä. Koti löytyy sydämellä, se oma ja tärkeä Koti.
Maanantaina startannut Allergia- ja Astmaliiton luotsaama Tuoksuton viikko -kampanja on saanut jopa mediassa runsaasti huomiota. Kampanja kestää tarkemmin sanottuna peräti kaksi viikkoa ja toivon mukaan jää useille ihmisille pysyväksi elämänmuutokseksi.
Median tarjoama huomio on aivan perusteltua; vuosi vuodelta useampi ihminen sairastuu sisäilmaongelmien vuoksi, altistuu liioille kemikaaleille joko omassa elämässään tai työnsä puolesta, joutuu taistelemaan arkipäiväisessä elämässä ja luomaan itselleen uuden elämäntavan tuoksuyliherkkyyksien vuoksi. Nämä hengitysilman epäpuhtaudet voi nitoa liittymään hyvin vahvasti toinen toisiinsa, yksi seuraa toista ja toinen kolmatta. Puhutaan, että päiväkodeissa itseään kypsyttelevä sukupolvi tulee räjäyttämään työkyvyttömyyteen johtaneella herkistymisellä potin tulevina vuosikymmeninä.
Olen lukenut asioista paljon menneen puolivuotisen aikana. Ymmärtänyt mitä omassa elämässäni on mennyt pieleen, millaisiin merkkeihin olisi pitänyt reagoida jo paljon ennen, mitä olisi pitänyt välttää. Valitettavasti omalla kohdallani ei ole enää vaihtoehtoina panostaa kuin parempaan huomiseen, johon en voi itse täysin vaikuttaa.
Puolivuotta sitten sairastuin keuhkokuumeeseen. Tuohon tautiin, joka ei parantunut, kuten lääkäri ennusti. Ei parantunut kahdessa viikossa, ei kuukaudessakaan. Veriarvojen näyttäessä hyviä lukemia lääkäri taivasteli kuukausia syitä hengenahdistukselle, raajojen puutumisille, lopulta hengitysvaikeuksillekin. Toisinaan oli päiviä, jolloin istuin jopa kotini rappusilla haukkomassa henkeä lapsen tuodessa avaavaa lääkettä pyynnöstäni. Oli päiviä, jolloin lihakset särki, olisi voinut nukkua aamusta iltaan ja raitista ilmaa ei ollut riittämiin missään tilassa. Joka paikassa oli paha olla. Se söi ihmistä, syö edelleen.
Keväällä kuppini ryöpsähti siis yli. Olin käynyt ylä-asteeni rakennuksessa, joka purettiin hiljattain vuosia jatkuneiden sisäilmaongelmien vuoksi. Jo tuolloin oirehdin rakenteista kumpuaville kemikaaliyhdisteille lähinnä infektioherkkyytenä ja alituisena tukkoisuutena. Jatkoin opintoja rakennuksessa, jonka itse sain erään palaverin ohessa todeta jokin aika sitten pahasti sisäilmaongelmaiseksi ja jossa toisesta rakennuksesta home-evakossa olevat työntekijät järjestävät itselleen mahdollisimman paljon etätöitä sisäilmaoireiden vuoksi.Valmistuttuani aloitin työpaikalla, jonka arkkitehtuuri on sitä tasoa, että dynamiitti betonilaatan rakkon olisi järkevin ratkaisu hoitaa ongelmat. Olihan siinä vuosien saatossa kaikkea; äänen käheytymistä, jatkuvaa palelemista, puutumisia, tukkoisuutta. Satunnaisilla pistäytymisillä muissa työyksiköissä sain alle viikon visiiteistä silmäoireita, jotka johtivat lopulta silmätulehduksiin.
Asumusten kanssa olen ollut melkoisen puhtailla vesillä. Lapsuuden olen asunut rakennuksessa, jossa koko sairastamisenikin ajan on ollut hyvä hengittää. Myöhemmissä rakennuksissakaan en usko järisyttäviä virheitä olevan, jos ei lasketa mukaan läpimätää alajuoksua, joka edellisen asumuksen pesuhuoneen syövereistä remontissa löytyi. Sen sijaan niin edellisessä kuin nykyisessäkin asunnossa on monia sisäilman laatua heikentäviä tekijöitä; lastulevyä, laminaattia, muovimattoa, maaleja, perustana betonilaatta. Remontoidun asunnonkin sisäilmassa leijuu lukuisia kemikaaleja tuoksuineen kuormittamassa hengityselimistöä. Osa poistuu ilmanvaihdon mukana, osa jää pysyviksi. Parhaimman hengitysilman ja aamuisen herätyksen on tarjonnut 130-vuotias hirsirakennus ja ystävän hatara pula-ajalla rakennettu tupa.
Omalla kohdallani uskon lasin läikähdyksen olevan vain lopullinen päätös kuormitukselle. Jo vuosia olen elänyt ilman ihoaltistusta kemikaaleille; vain luonnonkosmetiikkaa aina hammastahnasta ihovoiteiden kautta deodorantteihin. Saippuat on luonnon raaka-aineista ja hiuksia ravitsen tarvittaessa kookosöljyllä. Nykyään jopa luonnollinen kehäkukan tuoksu on toisinaan liikaa puhumattakaan työkaverin markettikäsivoiteesta. Ennen kuiva ja hilseilevä iho ei tarvitse lainkaan rasvaa ja työstänikin olen selvinnyt ilman saippuoiden ja käsidesien kanssa lotraamista. Herkistynyt olen hajusteille jo vuosia sitten, sain päänsärkyjä hajuvesistä ja silmien kirvelyä kasvovoiteista. Luonnonkosmetiikasta löysin ratkaisun ja tie vei mennessään.
Siivouksessa luotan ihmeaineeseen eli etikkaan! Se toimii niin lattian ja ikkunoiden pesuun, vessan puhdistukseen kuin pyykin huuhteluaineeksikin. Pesupähkinät pyörii pyykkikoneessa, apuna toisinaan Hyvä Pyykki -pesuaine. Tiskikone jauhaa puolitetulla Ecoverin tabletilla ja käsitiski samaisen merkin tarkoituksen mukaisella tuotteella. Huutakaa hep, kun meidän huushollissa vaikuttaa likaisemmalta kuin muualla!
Kodin ja oman elämän muuttaminen tuoksuttomaksi on pääpiirteittäin helppoa. Valitettavasti ja onneksi elämässä ei ole mahdollista rajata eloaan vain omaan kotiin. Kaupan siivous- ja pyykinpesuosaston läpi en edes ajattele kulkevani, tiettyjä voimakkaasti hajustettuja ihmisiä arjessa on oppinut kiertämään kauempaa, homeelta haiskahtavaa lasta ei pysty pitämään sylissä. Jokaisena päivänä, jokaisella kyläreissulla, jokaisessa uudessa paikassa on päälimmäisenä huoli omasta selviytymisestä kemikaalien ja hajusteiden täyttämässä maailmassa.
Yökylässä kuljetan mukana omaa makuupussia takaamaan tuoksuttoman makuualustan, pyrin ulkoilemaan mahdollisimman paljon päivinä, jolloin on mahdollisuus saada liialti sisäilma- tai hajustealtistusta. Pahinta on, etten voi ilmoittautua täydennyskoulutuksiin tai tilaisuuksiin, jotka pidetään useimmiten suurissa väkijoukoissa puutteellisesti ilmastoiduissa tiloissa. En todennäköisesti enää koskaan pysty opiskelemaan tai tekemään töitä kokopäiväisesti sisätiloissa.
Sisäilmaongelmien kemikaaliyliherkkyyteen pyöräyttämä vyyhti on sidottuna mukaani loppuelämäksi. Ehkä huominen on parempi, kenties ei. Olen hiljalleen oppinut tuntemaan mikä itselleni on hyväksi; mikä rakennus saa voimaan hyvin, millaiset tuoksut vetää jalat heti alta, missä rakennuksissa voin olla vartin, missä tunteja, miten säiden vaihtelut ja vuodenajat heijastuu terveyteen. Joka päivä opin jotain uutta, kehostani ja ympäröivästä maailmasta.
Sitä oppii olemaan onnellinen vähästä;
työstä, jossa saa olla ulkona yli puolet työajasta,
kodista, jossa pystyy elämään,
ystävistä, jotka ymmärtää ja osa valitettavasti jakaa kokemuksiakin,
perheestä, joka tukee ja johdattaa eteenpäin,
lapsista, jotka tietää mitä tarkoittaa kun äidillä on paha olla,
unelmista, jotka siivittäisi paremmin hengitettävän tulevaisuuden.
Tiedän, etten ole ainoa, enkä edes käynyt syvän kuilun pohjalla asti. Olen menettänyt terveyteni kuitenkin iäksi enkä toivo kenellekään samaa. Tulevina viikkoina ja vuosina mieti jokainen suihkaus hajuvettä, hiuslakkaa, deodoranttia, pesuainetta. Pohdi pyykkäys- ja siivoustottumuksia, ympäristösi kemikaalikuormitusta. Mieti näitä asioita itsesi ja ympärilläsi olevien vuoksi. Ehkä tämä ei tunnu pistona rintalastassa vielä tänään, mutta jokaiselle meille huominen on uusi tuntematon yllättävine käänteineen. Myös toistaiseksi altistumattomille. Muuta tapasi ennen kuin on myöhäistä.
