Vuoden vauvaitkut

Pienenä tyttönä hoidin nukkevauvoja. En muita leikkejä muistakaan. Isompana tyttönä hoidin serkkutyttöjäni, kävin päivittäin ihailemassa suvun pienimmäisen unia pinnasängyn vierellä. Lapsuuteni suurin haave oli olla äiti. Synnytyslaitoksen yövuorossa työskennellessä käärin neulepusakkani alle parin päivän ikäisen kitisevän nyytin ja molemmat oltiin tavattoman onnellisia.

Olen ohjannut kymmeniä naisia imettämään, suunnitellut lukuisia synnytyksiä yhdessä odottajan kanssa, ratkonut vuosia kestovaippoihin liittyviä pulmia vertaispohjalta, toistasataa ihmistä on opetellut edessäni käyttämään kantoliinaa tai -reppua. Olen vetänyt vauvatanssia, vauvahierontaa. Olen toiminut terveydenhoitajien taustatiimissä vauvaelämän alkutaipaleilla.

Äidin riemu, tyytyväisyys ja onnellisuus on parasta mitä olen vastapainoksi saanut. Ne hetket, joissa pieni vauva ymmärtää viimein oikean imuotteen, koliikkivauva rentoutuu kantoliinaan tai saan aamu viideltä viestin puhelimeen, että edellisenä yönä koko parisänky ei lainehtinut kestovaipan ohivuodoissa. Ne pienet hetket on suurin kiitos ja saavutus avun antamisesta.

Edelleen työskentelen paljon vauvojen kanssa. Näen nyyttejä päivittäin, kuulen uusista raskauksista, elän keskellä ihmisten elämän rikkaimpia ja samalla hajottavimpia vuosia. Olen nähnyt ne vuodet itsekin kertaalleen.

Tuoksuttelen pientä nyyttiä kantoliinassa. Hän on ihana, niin pieni ja viaton. Tunnen suurta hoivaamisen tarvetta, muistijäljet ohjaa keinuntoihin ja taputteluihin. Kerta toisensa jälkeen ne ovat jotain niin ihmeellistä, epämääräistä ja vähän pelottavaakin. Tarpeet ovat  hyvin pienet, mutta samalla niin valtavat. Olen oppinut tuntemaan jopa vieraasta lapsesta eri itkut, aistimaan kehonkielen.

Sydämeni kääntyy, kun kohtaan vauvan, joka itkee tunti toisensa jälkeen, päivät ja yöt putkeen. Kuukaudesta kolmanteen, seuraavaan vuoteen, joskus pitkälle lapsuuteen. Ihmiset onnittelee samalla, kun itsestä tuntuu siltä, ettei enää jaksa päivääkään. Hyppään hetkeen, jossa äidin silmät täyttyy kyynelistä, mielen valtaa epätoivo. Rakastaessaan jotain niin pientä ja tärkeää unohtaa helposti itsensäkin.

Olen viime aikoina miettinyt paljon elämääni, unelmiani. Kuusi vuotta sitten olin onnellisesti raskaana, koin alun myllerrysten jälkeen uskomattoman täydellisen synnytyksen ja olisin valmis samaan vaikka kymmenesti uudestaan. Vaikeiden vauvavuosien kokemisen jälkeen olen vielä eskarin porteillakin sitä mieltä, että tyttäreni jää ainokaiseksi. Ei uutta raskautta, ei synnytystä, ei verisidettä. En ole valmis rikkomaan itseäni uudelleen, kompastelemaan samoihin kuoppiin, joissa rämpimisestä en toivu varmasti koskaan. 

Vauvan tuoksu on huumaava, ehkä parasta maailmassa. Äänet, niin pienet ja suloiset menee sydämeen asti. Katselen pientä vauvaa kassajonossa, nukkumassa onnellista untaan, huultaan mutristellen. Hymyilen hänelle vaikka tiedän sen olevan turhaa. Saan lirkutteluihin vastaukseksi hymyn vauvalta, jota isä kantaa ylpeänä turvakaukalossa. Jokaisessa hetkessä olen onnellinen heidän puolestaan, mutta samalla tavattoman helpottunut siitä, että nuo hetket omassa elämässäni on eletty. 

Illalla pakkaan pieneksi jääneitä villavaatteita laatikkoon. Niiden pienten villahousujen ja silkkimyssyjen joukkoon, joihin on kääritty paljon onnea, iloa, itkua, surua ja epätoivoa. Ehkä vielä jonakin päivänä vuosien päästä puen ne pienelle vauvalle, jonka kanssa en omaa verisidettä. Kenties vielä jonakin päivänä työni on tuoksutella yhteisellä matkallamme pientä nyyttiä sylissäni, tuijottaa ihmettä tummiin silmiin uppoutuneena, antaa nyytille eväät kohti suurta ja avaraa maailmaa. Siitä unelmoin, kaukaisessa tulevaisuudessani.

Pommin jäljiltä

Hän seisoo nuukan naisen vessaremontissa säästetyn vanhan ilmanvaihtoräppänän alla ja valuttaa onnellisia kyyneliä poskilleen. Tuo pullomaalisuihkauksen päälleen saanut yksityiskohta on niin omistajansa näköinen, aivan kuten koko koppikin. Vessaremontti paisui lopulta kuukausien pituiseksi projektiksi. Matkaa valmistumiseen on enää muutaman työtunnin verran.

Matka on ollut pitkä, uuvuttavakin. Yhden naisen urakka, putkimiehen ja sähkömiehen hetkittäisellä avustuksella on vihdoin päättymässä. Olen helpottunut, tyytyväinenkin.

Lopputulemalta en tiedä onko koppi myyvä. Matkan aikana mieli on muuttunut monesti, hulluimmat päähänpistot saaneet vallan urakassa. Lopputulos on oman käden työtä, itselle ja lapsilleni. Meidän omaan kotiin. Meidän iloksi.

Se tunne, kun olet ylpeä itsestäsi

Tuo huone. Lasten valtakunta, sekamelska. Tarvitsisin ovensuuhun verhot, jotka illalla suljen. Heidän näköisensä, heidän omansa.

Ajelinpa kierrätysmyymälän ohi. Myyjä teippaili -50% lappua ikkunaan. Vilkun suunta vaihtui ja parin ajelun jälkeen kotona oli pari uutta huolella puhtaaksi haisteltua mööpeliä. Tytölle kirjoituspöytä rehelliseen tarpeeseen ja silkasta halusta hankittu hyllyvanhus. Pöytää odottaa uusi maalipinta tulevaisuudessa, mutta pienellä meikkailulla tyttö oli onnensa kukkuloilla yllätyksestä.

Parkuhan siitä tuli, toiselle kaksi huonekalua, toiselle ei ainuttakaan. Varastosta kaivettu vanha lokerikko käänsi suupielet ylös, laittoi pojan kätösessä rätin heilumaan ja autot järjestymään. Lopputulemalta molemmat on tyytyväisiä; tyttärellä oma rauhallinen nurkkansa, pojalla omat hyllynsä tavaroilleen. Toisella puolella huonetta yhteiset kotileikkitarvikkeet. Mööpelipyörityksen jälkeen teki mieli taputtaa itseään päälaelle silkasta kekseliäisyydestä.

Arkkupakastin, tuo ruma, paljon tilaa vievä esine pyörii huoneessa riesana. Tuskin koskaan opin elämään pakastimeni kanssa, mutta pyrin hyväksymään sen olemassa olon ja kiitän kapistusta jokaisena vuoden päivänä, jona se luukustaan suven satoa ulos tarjoaa. 

On aika istua sohvalle ja ihailla. Tuota huonetta, jonka toivoisin jokaisena iltana näyttävän yhtä siistiltä. Ollakseni realisti nautin tästä illasta, jolloin huone on siisti. Tämä on herkkua, harvinaista sellaista!

Vaikeinta on riittää itselleen

"Oot sä kyllä tavallisen kova likka!" sanoi naapurin rouva ensimmäisen kannon kohdalla. Kolmatta kaivaessa toisesta naapurista astellut mies naureskeli, että miehet työmaallani olisikin turhia. Seuraavana iltana kolmas naapuri kantoi lautasellisen sämpylää illan uurastaneille. 

Sairausloma ja lepo. Helpommin sanottu kuin tehty. Mahdoton yhdistelmä suorastaan. Menneen päivän aikana olen paklannut ja hionut, sutinut kosteussulun seiniin, maalannut katon pariin kertaan, haukkonut henkeä rautakaupassa. Lakisääteisillä hengenahdistustauoilla olen tasoitellut nurmikonpohjia, korjannut terassin loppuun, riipinyt etupihallisen sammalta ylös maasta. Lasten kanssa kävin kirjastossa, kiikuttelin naapurin lapsukaista keinussa, tein omasta mielestäni säälittävän surkeaa päivällistä, kuulin illalla olleeni tänään tosi iloisella tuulella. Alan olla sitä mieltä, että vaihtaisin mielelläni yksinhuoltajalisäni muutamaan ylimääräiseen tuntiin vuorokaudessa.

Työ ei tekemällä lopu. Kaiva kaivo ja salaoja, käännä maa, hae multaa, tasoita, kylvä siemenet, istuta kasvit, nikkaroi reunukset, öljyä terassi ja kalusteet, aja nurmikko. Puhumattakaan vessasta, jossa seinää on käsittelemättä ja maalaamatta, yksi laatoittamatta, saumaamattakin, putket käsiteltävänä ja sudittavana, kiinnikkeet laittamatta ja silikonit vetämättä. 

Eipä sovi unohtaa kotitöitä, arkisia puuhia, äitiyttä. Pitäisi olla sirkustirehtööri, joka yhdellä kädellä hämmentää soppaa, toisella näpyttelee viestejä työn jos toisenkin puolesta, ratkoo riitoja ja pyörittää yläkerrassa sivubisneksenä pesulaa. 

Olen aina sanonut, että ihminen osaa mitä haluaa. Kaikkea voi oppia, jos tahto on luja, päämäärä selvillä. Yksin asuvana naisena haastavinta ei ole porakoneen käyttäminen tai lapioon tarttuminen. Tiedän osaavani, uskallan kysyä apua ja tiedän lopulta selviäväni.

Vaikeinta elämässä on riittää itselleen. Osata hallita kaikki palaset, priorisoida ja suoriutua arjesta kiitettävin arvosanoin. Hyväksyä oma suoriutuminen, suorittaminenkin. Kukaan muu ei vaadi kiitettävää, muille riittäisi varmasti välttäväkin arvosana. 

Hiljalleen alan oppia, että elämän koulussa päättötodistuksen vuosien uurastuksesta saa kiitettävän sijaan hyvillä arvosanoillakin, ei haittaa muutama välttäväkään joukossa. Sohvatyynyjen ei tarvitse olla järjestyksessä jokaisena iltana ja lapset voi joskus mennä eilisillä ulkoiluhousuilla päiväkotiin. Lapset toivovat kysyttäessä ruoaksi riisinuudelia ja kalapuikkoja tai makaronilaatikkoa, heille riittää räiskyvään nauruun nurin kaatunut kottikärrykuormallinen sammalta. 

Iltapalalla kolme tyytyväistä syö naapurin leipomia sämpylöitä. Suu täynnä ruokaa poika tuumaa "Anita leipoo maailman parhaan makusia sämpylöitä, mutta kyllä äiti sun tekemätkin on ihan hyviä." 

En saanut kiitettävää, mutta hyvä riitti erinomaisesti antamaan kiitoksen lapselle. Nyt juuri, tässä elämäntilanteessa priorisoin mielelläni sämpylöiden valmistuksen esimerkiksi Jokioisten Leivälle. Osaavat sen kiitettävästi.

Viimeisen mehujään arvoinen paikka

 

Tein kuukausi sitten kuusi mehujäätä. Terveellisiä välipaloja. Yksitellen olen itse syönyt ne, keitellyt lapsille korvikkeena vaniljajäätelön päälle suklaakastikkeet ja tarjonnut nonparellitkin. Ei hullumpi kauppa sanoisin.

Iltapäivällä ajoin kotiin pitkin hiekkateitä, pöly lentäen ja aurinko perästä paistellen. Oli syytä juhlaan, suunnittelin jopa Daim-kakun hakemista kaupasta. 

Tänään oli päivä, jona kaikki palaset loksahti kohdalleen. Viikkoja sitten lääkäri julisti statukseni parantuneeksi, keuhkokuumeen selätetyksi, etsi syytä voimattomuudelle ja hengenahdistukselle päänupista. Nuo sanat ja käynnit on saanut pelkäämään, inhoamaan ja epäilemään niin itseään kuin ammattilaisen pätevyyttä.

Tänään istuin erikoislääkärin tuolissa, itkin ja nauroin yhtä aikaa. Kerroin murtuneet unelmat kirpputoreista, autiotaloista ja maratoneista. Mies vastapäätä nauroi reaktiolleni. Tuo alansa ammattilainen ei tarjonnut lääkettä, ei liiemmin diagnoosiakaan. Hän kuunteli mitä kerroin, luki huolella paperini, pyysi puhkumaan ja puhisemaan, kunnes hiivin jälleen tajunnan rajamaille. Lopulta nitoi koko paketin yhteen sanoin "Olet parantunut keuhkokuumeesta, et terve, et ennallaan, et kunnossa. Anna aikaa, ole ulkona, tuuleta, käytä tarvittaessa lääkettä. Ja toteuta unelmasi, mutta älä edes yritä tänään tai huomenna."

Illalla lasten nukkuessa hiivin pakastimelle, tartuin viimeiseen juhlajäätelööni ja söin sen helpottuneena. Seuraavan viikon lepään ja kerään voimia unelmien toteuttamiseen. Onneksi niille on aikaa koko loppuelämä.

Matkalla minimalisti: Turhat kieltosanat

Älä!

Ei!

Varo!

Kuvittele ystävä, läheinen, sukulainen tai pahimmillaan oma puoliso jankkaamaan kieltosanoja, rajoittamaan elämääsi. Kuvittele miltä tuntuu, kun kielletään aina ja kaikki. Kielletään illalla väsyneenä tiputtelemasta käytettyjä vaatteita pitkin huoneen lattiaa, pyydetään olemaan ajattelematta kauppareissun siirtämistä huomiseen, käsketään valitsemaan kaupassa käytännöllisten mustien tennareiden sijasta valkoiset, komennetaan pesemään auto jokaisen hiekkatiellä ajetun reissun jälkeen.

Kuinka toimit? Kapinoit, tietenkin. Naama kääntyy väärinpäin, kenties avaat suusi, ehkä pidät mykkäkoulua tai tirautat itkut. Uhmaat sääntöjä, taistelet oikeuksistasi. Huomenna tiputat ensimmäisen vaatteen makuuhuoneen sijasta jo alakertaan, elät makaronilla ja tonnikalalla vielä pari ylimääräistä päivää. Entä, jos ei puhesävy muutu? Jos kieltoja vain satelee? Erotat kyseisen ihmisen arjesta, kenties elämästäsikin.

Kuvittele asemaasi lapsi. Yksi tai useampi lapsi kotona, ruokakaupassa, ravintolassa tai tuttavapiirissäsi. Mieti asioita, joista häntä kielletään. Niitähän riittää jokaiselle lapselle, mutta erityisesti niille yksilöille, jotka ei elämässään tyydy peukaloiden pyörittelyyn ja sievistelyyn. Heiltä puuttuu aikuisen kaltainen oikeus nalkuttajan erottamiseen.

Olen miettinyt ja tiedostanut jo kauan kieltosanojen turhuuden. Pyrkinyt minimoimaan, keskittynyt  mahdollisuuksien mukaan kiellettyjen tekojen syihin ja seurauksiin. En kierrä tai naamioi vaan koitan pureutua asian ytimeen. Toisinaan kuunnellessani itseäni ja ympäröiviä aikuisia, kuulen vain lapsen päässä kaikuvien turhien kieltojen huminan. Niiden sanojen, jotka menee vastaanottajalta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos pysähtymättä missään vaiheessa.

Vanhempien stressin minimoimiseksi kannattaa ryhtyä toimiin; vaihtaa valkoinen kangassohva mustaan nahkasohvaan, kävellä autokaupassa jokaisen vaaleasisustaisen kaunokaisen ohi, ostaa tai vastaanottaa vaatteet käytettynä, suosia vaaleiden vaatteiden ja kenkien sijasta tummia sävyjä, antaa lasten painaa sormenjälkensä sohvapöydän lasiin, kerätä matot pois lattioilta taaperon sisäsiistiksi opettamisen aikoihin ja maalata olohuoneen seinät harmaiksi satojen eurojen tapettien sijaan, hankkiutua eroon turhista esineistä, etenkin niistä särkyvistä ja arvokkaista.

Turhat tekijät on nyt minimoitu. Aikuisen ihmisen elämää helpotettu palan verran. Tosin en väitä, etteikö maailmaan mahtuisi myös niitä äitejä, jotka nauttii sappisaippuan hankaamisesta keltaisen haalarin puntteihin jokaisena iltana tai ihmisiä, jotka eivät voi elää ilman valkoista kangassohvaa. Elämä on valintoja.

Anna lapsen kiivetä puuhun tai suurelle kivelle, harjoittaa motoriikkaa ja kokea elämyksiä. Tippuessa päädytte korkeintaan ensiapuun. Anna vauvan rutistella päärynänpaloja käsissään, pistää perunaa omin sormin suuhun, noukkia makaroneja pöydänpinnalta silmät pyöreinä. Selviät sotkusta rätillä ja paidan vaihdolla. Jätä rattaat kotiin, anna lapselle mahdollisuus kävellä, tutkia muurahaisia, keräillä kiviä ja huutaa väsyneenä loppumatkasta rattaiden puuttumista. Anna ennen paketin ojentamista lapsen itse kertoa montako keksiä haluaisi syödä, todennäköisesti hän vastaa ihan kohtuullisen määrän. Anna lapsen istua rapakoissa, loiskia kuralammikoissa, sotkea itsensä, koska suurimmalla osalla kotitalouksista on käytössä pyykkikone. Anna lapsen syödä talvella lunta, taaperon maistaa hiekkaa. En ainakaan itse tiedä ainuttakaan henkilöä, joka olisi moisesta elämyksestä vaurioitunut.

Kasvattajan, erityisesti päävastuullisen eli vanhemman tehtävä on antaa lapselle eväät itsenäiseen elämään. Opettaa arjen pelisääntöjä, rajoja ja rutiineja. Kukaan ei kuitenkaan rikkoudu siitä, jos yksi taapero karjuu karkkihyllyn edessä viikko toisensa jälkeen omaa tahtoaan, toinen tervehtii iloisesti jokaista vastaantulijaa vihannesosastolla ja kolmas on liiaksi vaivaksi udellessaan kalatiskin tädiltä jokaisen fisun alkuperää ja lajia. He ovat lapsia, opettelevat ja tutustuvat vasta maailmaan.  Tuskin heistä kukaan enää teininä käyttäytyy samassa kaavassa. Muistetaan, ettei he ole aikuisia miniatyyrikoossa. Niin vaikeaa kuin se onkin.

Kieltosanat arjessa on minimoitu. Edelleenkään en anna lapsen kiivetä Prisman koristepinnoja pitkin katolle, kävellä ostoskärryrivien päällä, vaarantaa supersankarihypyillä muiden turvallisuutta, päästää rumia sanoja muiden korville asti. Olen antanut lapselle luvan kulkea kotona raput haluamallaan tavalla ja vauhdilla, kiivetä puuhun oman arviointikyvyn mukaan, jättänyt lattiamateriaalit vaihtamatta leikkimisen mahdollistamiseksi, antanut vapauden valita haluamansa määrän keksejä paketista, "sisustaa" leikkihuoneen juuri niin sekaiseksi kuin kaksi keskenkasvuista sen haluaa.

Viikoittain näen, kuinka poika valitsee housulaatikosta itse vaaleanpunaisella sävytetyt suosikkipöksyt, toisinaan kuulen kuinka kirosanoja kuiskitaan leikkihuoneen nurkassa yksinään. Jäätelöt syödään luvatulla puiston penkillä pöksyt tahrivista linnunkakoista huolimatta, toisinaan on mukava juosta navetan vesilammikoissa muissakin kengissä kuin kumisaappaissa. Joskus voi jättää hampaat illalla pesemättä ja toisena päivänä syödä iltapalaksi pelkkiä herkkuja.

Unelmoidaan, annetaan lapsien unelmoida. Kuunnellaan ja ymmärretään. Yritetään ainakin.

Aamulla heräsin lapsuudenkodin työhuoneen lattialta onnellinen lapsi vieressä kutitellen. Illalla en ollut kieltänyt lapsen kiukkua, kuuntelin ja yritin ymmärtää. Kiukun seasta ongittuna lapsen unelmana oli nukkua joskus mummilla ollessa jossain muualla kun samassa huoneessa ja sängyssä kerta toisensa jälkeen. Hän muistutti, ettei ole koskaan nukkunut lattialla.

Lapsi saavutti onnen, unelman, kuulluksi tulemisen, omaan elämäänsä vaikuttamisen lattialla nukutun yön kautta. Lopulta kaikki on tavattoman yksinkertaista, aikuisten vain pitää toisinaan juosta päin tiiliseinää useamman kerran ymmärtääkseen miten suurta pieni voikaan olla.

Somekaappaus!

Tadaa! Pappadiippa nyt myös Facebookissa!

https://www.facebook.com/pappadiippa/

Tulevaisuus, joka kirjoitettiin uudestaan

Seison haudan reunalla. Tuohon kuoppaan heitän unelmani, osan elämäntapaani, harrastukseni, palan rakkautta ja intohimoa. Pahimmassa tapauksessa samaan kuoppaan lapioin työpaikkani. Hetken tuntuu siltä, ettei jäljelle jää paljoakaan. 

Myin vuosia etsimäni liinavaatekaapin, luovuin vainoharhaisuudessa kylpytakkiverhoillusta nojatuolistanikin. Olen koittanut tehdä töitä, käydä kirpputorilla viemässä tavaroita. Olen nukkunut muutaman tunnin päiväunia, puuskuttanut kuin rapakuntoinen toiseen kerrokseen kävelemisestä. Lääkärin, työnantajan ja ystävien edessä olen vuodattanut kyyneliä.

Rakastan vanhoja huonekaluja, mööpeliruletin pyörittämistä. Intohimona on koluta kirpputoreja, etsiä uusia elämyksiä ja tunteita muodostavaa materiaa. Unelmani jo vuosia on asua vanhassa talossa, hiljalleen kunnostaen, vanhaa vaalien. Yhtäkkiä kevättuuli puhaltaa sen kaiken pois.

Toista päivää kasvulaatikkoa kääntäessä istahdan viinimarjapensaan vierelle nurmelle, vaihdan muutaman sanan seinänaapurin kanssa. Edessäni on nuori omenapuu, öljyämätön terassi, leikkuun tarpeessa oleva nurmikko, istutuksia odottava akkonan alunen. Näiden takana yksi tärkeimmistä asioista; oma koti.

Selkäni takana lapset hyppii ilosta naapurin rouvan kantamalla runkopatjan raadolla, käyvät tökkimässä naapurin isännän hereille aurinkotuolistaan, ihailevat koululaisen taitavaa pallonkäsittelyä ja tervehtivät pihalla kulkevia asukkaita. 

Pienet ihmeet kärräävät rikkaruohoja tunkiolle, noukkivat jättiläistoukkia lasipurkkiin, lapioivat multaa kasvulaatikkoon, istuttavat siemenet. Naapurit käyvät jutustelemassa, lahjoittavat lempikukkani alkuja, kyselevät kuulumisia, kutsuvat lapset takapihalleen vierailulle. Tyypit on silminnähden onnellisia. 

Illalla katselen laskevan auringon maalaamaa taivasta pesuhuoneen ikkunasta. Yksi lempipaikoistani kodissa olohuoneesta aukeavan peltomaiseman ja lastenhuoneen aurinkoisuuden lisäksi. Hymyilyttää hirmuisesti. Myöhemmin kävelen pihan poikki yöpaita päällä roskiksille. Juuri niin kuin kotipihassa on tapana tehdä.

Kotiovesta astuessa ymmärsin sen. Olen ehkä menettämässä paljon, mutta edessäni on uusi mahdollisuus. Uusi elämä, uudet tilanteet, uudet haasteet. Yksi vaihe elämästä on jälleen tulossa päätökseen. Uskon kaikella olevan tarkoituksensa.

Tänään olen onnellinen perheestäni, sukulaisista, ystävistä, omasta kodista, raikkaasta ulkoilmasta ja "uudesta" entisöidystä hajuttomasta K-tuolistani. Iloitsen kesästä, auringosta, huikeasta naapurustosta, ystävällisyydestä ja ihmisten hyvyydestä. Täällä on ihmisen hyvä olla, tulevaisuuttaan suunnitella eläen päivän kerrallaan.

Haudattujen unelmien tilalle riittää toistaiseksi yksi ainoa; saada terveys takaisin.

Sellainen lahjan mokoma

Kukaan mies ei ole koskaan ojentanut kukkia. Jos nyt ei lasketa mukaan isän kanssa lapsena äitienpäiväaamuna noukittuja valkovuokkoja, tien vierustoilta kerättyjä lupiineja. Tarkoitan sellaista miestä, jonka niitä ehkä romanttisimmissa unelmissanne kuuluisi ojentaa. 

Somessa pyörineiden naistenpäiväisten kukkakimppujen ja suklaarasioiden lähes pahoinvointiin yltäneen tulvan jälkeen asuntoon astelee sellainen toisenlainen mies lahja kourassaan. Pieni pahvilaatikko, suljettu kirkkaanvärisellä teipillä, joka ei taatusti ole Tigeristä ostettu. 

Sitten tulee äitienpäivä. Reissusta kotiutuessa sellainen hetkellisesti tavalliselta vaikuttava mies on käynyt pelipaikalla. Tuonut ällöttävän romanttisen horsman kaapille seisomaan. Myöntää myöhemmin, että jäi pohtimaan olisiko pitänyt lautanen laittaa alle. Tiedosti selkeästi saavansa arvoisensa kiitoksen, jos kukka olisi värjötellyt kaapin päälle valuneessa vesilammikossa.

Tuo mies sai lahjoillaan tälle sellaisen hyvän mielen, joka seuraa tunti toisensa jälkeen, päivä seuraavan perään. Pahvilaatikosta kuoriutui sähkötarvikkeita remontin alla olevaan vessaan ja kukkaällötyksen pelasti ilmastointiteipillä kiinnitetty keltainen muistilappu purkin kyljessä. Se mies tiesi, että sellaisista pienistä, arkisista ja hassuista asioista tää tykkää ja ilostuu.

Samaisessa paperilapussa luki pienellä alareunassa sellainen turhanpäiväinen toteamus "Ps. Älä tapa kukkaa". Kysyin sellaiselta ihan kohtalaiselta mieheltä kysymyksen siitä kumpi kuolee ennen, kukka vai suhde. Sitten me halattiin ja naurettiin. Ajattelin, että se on niin sellainen ihminen, josta tykkään.

Sellainen mies on katsellut elämääni noin 136 päivää, kukka yhden päivän. Vielä jaksaa kukkia! Siis se horsma nyt ainakin?

Iso ja pieni Miellyttäjä

Miellyttäjä. Niitä löytyy asunnosta kaksi. Yksi iso, yksi pieni. Se iso on opetellut jo parin vuoden ajan itsekästä elämää, opetellut välittämään itsestään, yrittänyt joskus asettaa omat etunsa muiden edelle. Se pieni on vielä lapsi, maailmaan tutustuja, huoltajiensa valintojen ja päätösten alla toimiva.

Se iso kuvitteli jo hiukan osaavansa hommaa. Tuli äitienpäivä. Se ei juuri välitä moisesta päivästä, ei kaipaa lahjoja tai huomiointeja. Ei ole niitä koskaan odottanut, ei ole aiempina vuosina saanutkaan päiväkodissa askarreltua korttia kummoisempaa.

Pieni oli sunnuntaina aamulla onnellinen. Juoksi pellon poikki mummin kanssa isomammaa tervehtimään, leikki serkkutyttönsä kanssa ja söi herkkuja. Iltapäivällä jäi kyydistä kiertämään toista puolta suvustaan, koska iso miellyttäjä ajatteli sen olevan mukavaa myös muille isovanhemmille ja sukulaisille. 

Illalla huudetaan, me molemmat miellyttäjät. Se iso miellyttäjä ei ymmärrä pientä miellyttäjää. Raivokohtaus ennen nukkumaan käymistä paljastuu miellyttäjän kuormittumiseksi. Lopulta raivon joukosta löytyy syyt; kun kaikki katsoo ja kyselee, kun koko ajan ollaan menossa, kun pitää mennä joka paikkaan, kun pitää syödä vaan herkkuja koko päivä, kun ei saa olla hiljaa ja rauhassa. 

Silitellään tovi ja laskeudutaan miellyttävään olotilaan. Se iso miellyttäjä pyytää anteeksi, niin se pienikin. Se iso keksii kysyä millainen olisi hyvä äitienpäivä. Se pieni sanoo "Sellainen, että oltais koko päivä vaan äitin kanssa, kun mää rakastan äitiä niin hirveesti enkä halua ketään muita. Paitsi isomammalla ja mummilla voidaan käydä äkkiä, sit tullaan kotiin."

Ensi äitienpäivänä iso lupaa miellyttää vain pieniään.