perjantai 29. huhtikuuta 2016

"Mä vihaan sua!"


Sensuroin. Otsikosta ensimmäisen sanan lauseestani.

Viha on kovin raaka sana, ei sellaista pitäisi käyttää ihmisen. Tunteita tulee ja menee, mutta tietyt asiat säilyy elämässä seuraavasta viikosta seuraavaan vuoteen. Ja jälleen seuraavaan vuosikymmeneen. On vain opittava elämään, sulautettava arkeen ja kiitettävä itseään jokaisesta kerrasta, kun yhteistyö sujuu edes kohtalaisesti.

Puistattaa katsoa päinkin, niskavillat nousee pystyyn. Asenteeni on auttamattoman väärä kohtaamiselle. Toistaiseksi olen kuitenkin säästynyt lapsuudesta asti äidissä havaitulta siivouspäivän kiukuttelulta, mutta vuosi vuodelta yhteistyö tuon pahaisen laitteen kanssa käy vastenmielisemmäksi.

Imuri. Se tunteita nostattava kodinkone, joka yhdellä kerralla imaisee itsensä täyteen pölyä. Voinee päätellä imuroimistiheyden asunnossa. Kaupassa kuvittelin hyvien ominaisuuksien tekevän imuroinnista juhlaa. Erehdyin. Nautin kyllä roskasäiliön helposta avausmekanismista, mutta se työ mikä ennen tuota palkitsevaa hetkeä pitää hoitaa ei sovi selkeästi aineenvaihdunnalleni.

Pystyn pitämään kodin järjestyksessä, kihnuttamaan porrasaskelmia hammasharjalla ja pitämään pesuhuoneen kalkittomana ahkeralla kuivauksella. Ehkä salaa pidänkin kiiltävistä kaakeleistani. Illalla puhtaaksi jäävät keittiön tasot kuuluu rutiineihin, pyykkihuolto ei aiheuta näppylöistä ja toisinaan kuuraan rätillä keittiön lattiaa vielä iltamyöhällä.

Suhteemme ei kohene, välirikkomme pahenee vain päivä päivältä. Tuo kolmella pyörällä perässä rullaava avaruusalus ottaa kiinni jokaiseen ovenkarmiin ja sängynjalkaan, sotkeutuu omaan johtoonsa ja kippaa kumolleen henkeä haukkoen. Imaisee sisäänsä milloin junaradan paloja, legoja, hiuspinnejä tai vihannesveitsiä. Enkä ota vastaan väitteitä siitä, ettei olisi normaalia imuroida keittiön pöytiä.

Juuri kun on saanut raput imuroitua tajuaa suulakkeen jääneen alakertaan. Ai niin ja töpseli oli siellä myös. Pari reissua alas. Sitten se mokoma kiskoo sen pahuksen ratakiskon henkitorveen ja virkkuukoukku on vääntynyt mutkalle ennen taistelun päättymistä. Juuri kun saa homman luistamaan niin eikös vekotin ole imaissut puolet vasta pestystä ja silitetystä verhosta sisäänsä, jättäen jälkeensä harmaat pölyraidat.

Tarvitsisin jalattomia seinältä roikkuvia avaruushuonekaluja. Mummomööpeleiden jaloista näkee, etten ole varmasti ollut ensimmäinen kyseisellä astalolla pahoinpidellyt emäntä. Matot on majailleet jo kuukausia vaatehuoneen perukoilla ajatuksena helpottaa vihamielistä suhdettamme. Minimalistista lähestyvä tavaramäärä on luonut tarpeen lähinnä järjestellä tavarat paikoilleen, mutta pölyn määrä valitettavasti on säilynyt vakiona järisyttävästä karsinnasta huolimatta.

Ehkä imuri joutuu muistuttamaan elämän rumuudestakin. Jokaisella imurointikerralla katson lähemmin kuin normaalisti rumia vaiko kenties kamalia lattioitani. Hirveät, halvat ja huonokuntoiset laminaatit nauraa suoraan päin näköä. Muistuttaa karulla olemuksellaan siitä, että asunnon remontoijan pinna loppuu ennen kuin remontti. Tuuditan itseni ajatukseen, että voin paiskoa pyykkikoria lattialle ja antaa lasten ajaa rallia leluautoilla sydämensä kyllyydestä.

Viimeisessä huoneessa, viimeisessä nurkassa hiki valuu vielä toipilaan kengissä olevan otsalta. Kiukku on ylimmillään, kunnes tulee hiljaista. Ei ime, ei puhise eikä pihise. Kirosana. Kävelen masiinan luo, potkaisen ja huudan ääneen otsikon sanat. Ei käynnisty. Käytävällä näen tyhjän pistorasian, lykkään töpselin seinään ja annan anteeksi masiinalle.

Yksi asia maailmassa ei muutu. Vihaan imuroimista.

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Käytännöllinen


Hän on tarjonnut kyydin ravintolaan, yöllä maksanut taksin kotiin, asentanut liesituulettimen, iskenyt maustehyllyn paikkaansa, purkanut vessaa, vaihtanut lamppuja, hankkinut valaisimia, kiinnittänyt kaatumista enteilevän tiskikoneen, hakenut ja kantanut selkä vääränä lipastoja ja kaappeja, lainannut autoaan, tuonut kaupasta ruokaa jääkaappiin, vähentänyt vanhaksi menevien ruokien määrää tehokkaasti, koonnut kalusteita, hakenut pikaruokaa naperoille, lämmittänyt saunaa juoksulenkkiläiselle, kantanut pöytään lämmintä ruokaa, toimittanut autonkuljettajan virkaa, viihdyttänyt ja ohjannut lapsia, siivonnutkin. Lisäyksenä ne kaikki muut asiat, jotka listalta unohdin.

Hän on saanut uskomaan, että joskus itsepäistä ja itsenäistäkin pitää auttaa. Tarjonnut halauksia väsyneelle ja kainaloa kiukuttelijalle. Hän on tuonut elämääni uusia ihmisiä, unholassa olleita vanhoja tuttuja. Hän on hiljalleen oppinut talon tavoille laittamalla biojätepussin paikoilleen siivottuaan keittiön, ymmärtänyt ettei omaa oikeutta keikkua satavuotiailla tuoleilla ja päiväunien jälkeen pitsipeitto pitää asetella yhtä sievästi paikoilleen kun se olikin. Tärkeimpänä kaikesta hän on kysynyt "Miten sulla on päivä mennyt?"

Hän on taistellut itsensä tarpeellisuudessaan Tupperin miehenkorvikkeen kanssa samoille viivoille; nainen selviää ilmankin, sisulla ja hampaat irvessä vääntämisellä, mutta ehkä elämässä on joskus hyvä osata antaa periksikin.

Neljän kuukauden tuntemisen jälkeen on aika sanoa hänelle jotain suurta, mietittyä ja arvostavaa. Kirjoitan viestiin "Oot ihan käytännöllinen välillä."

torstai 21. huhtikuuta 2016

Suru on kunniavieras


"Entä, jos jonakin päivänä menetät rakkaasi?"

Sijaisvanhempana olen kuullut kysymyksen monesti. Kohauttanut olkapäitä, sanonut sen olevan osa elämääni. Sulkenut kysymyksen ja asian mielestäni, elänyt tätä hetkeä. Tiedän tehtäväni, tiedän tavoitteen. Lopullinen päämäärä, kultaisin kruunu perhehoidolle on biologisen perheen jälleen yhdistäminen. 

Mitä menetys teoriassa tarkoittaa. Lapsilukuni veropapereissa, ylinopeussakoissa ja päivähoitomaksuissa säilyisi ennallaan. Olen päässäni äiti kahdelle, mutta lain mukaan vain yhdelle. Toiselle lapselleni olen perhehoitaja. Saan rahallista korvausta äitiydestä; hankin vaatteet kaappiin, täytän vatsan, tarjoan syliä ja silitystä, lausun iltalaulun jälkeen sanat "Äiti rakastaa sua". Suhteemme on toistaiseksi voimassa oleva, kunnes äitiyttäni ei enää tarvita ja suhde irtisanotaan.

Mikään elämässä ei ole pysyvää, onnellinen päivä voi kääntyä surun täyttämäksi silmän räpäytyksessä. Tärkeä paikka kotona voi olla tyhjä ennen kuin ehtii asiaa kunnolla ymmärtääkään. Sairautta tai onnettomuutta et voi ennustaa, nähdä tulevaa. Se iskee kuin ukkospilvi aurinkoiseen kesäpäivään, varoittamatta. Sijaisäitinä tiedän menetyksen hiipivän hiljalleen, varoitellen, sormen kerrallaan irti päästäen. Kiduttaa aikansa ja jättää iäksi huolen lapsen pärjäämisestä suuressa maailmassa.

Olen pitänyt mieleni avoinna asialle. Veri on vettä sakeampaa, vanhempi ja lapsi kuuluu yhteen. Näen päivittäin piirteitä, ominaisuuksia, ilmeitä sukulaisista. Tarjoan kodin lapselle, joka on kadottanut päivittäisistä kontakteistaan elämänsä tärkeimmän asian, oman sukunsa. En pysty koskaan korvaamaan menetystä, en tarjoamaan kaikkea mitä biologinen side antaa. Olen itkenyt, nauranut ja halannut, jakanut tunteita laidasta laitaan vieraiden ihmisten kanssa, joihin törmään pienoiskoossa kodissani päivittäin. Tuo yksi pieni ihminen on kietonut olemukseensa ja ulkonäköönsä joukoittain erilaisia yksilöitä.

Päivällä sain viestin ystävältä puhelimeeni. Kyyneleet valui poskilla illalla pyykkejä ripustaessa. Jotain niin suurta, ystävälleni äärettömän tärkeää ja rakasta oli poissa. Jotain mikä sai kodin kutsumaan luokseen, sydämen lämpiämään, lohdutti surussa, kulki rinnalla. Yhtäkkiä kaikki on loppu. Paikka on tyhjä, talo hiljainen. Enää yhteiset muistot jäljellä, kultaakin kalliimmat. Ystävän surutyö sai miettimään omia tärkeimpiäni, arvostamaan elämää, jota saan elää.

Ehkä vielä tulee päivä, jolloin asunnostani puuttuu jotain tärkeää. Puuttuu ihminen, joka vaikuttaa jokaiseen päivääni ajatuksina, tekoina, sanoina. Saa tunteet syöksymään vuoristoradan tavoin ylhäältä alas ja takaisin. Ihminen, joka on vaikuttanut elämääni uskomattoman paljon, enemmän kuin olin koskaan kuvitellutkaan. Hän on kasvattanut, opettanut, koetellut. Näyttänyt sanoilla ja teoillaan uuden, ihmeellisen maailman, tavan katsoa asioita erilaisten linssien läpi, tutkia ja taivastella tavallaan. Uskon hänen tarjoavan elämääni jotain suurta, mitä moni vanhempi jää vaille. Hän ottaa valtavasti, mutta antaa samalla mitalla takaisin. Hänen ansiostaan olen enemmän äiti kuin koskaan.

Jos menettäisin hänet. Tulisi päivä, jolloin pakkaisin kassiin lempipaidan ja suosikkipöksyt, laatikollisen vuosien aikana kerättyjä muistoja. Käsi irtoaisi kädestä kenties viimeisen kerran, tarttuisi toiseen tärkeään. Vilkuttaisin hyvästit hymyssä suin, salaten mitä sisimmässäni tunnen. 

Sinä päivänä sydämeeni jäisi tyhjä kohta. Stressikertoimeni laskisi, jyrkät nousut loivenisi, elämä tasoittuisi, helpottuisikin. Samalla hän veisi mukanaan valtavasti, enemmän kuin voin nyt kuvitellakaan. Hänen lähtönsä tekisi siskosta veljettömän, jättäisi perheen vaille kuopusta. Hän veisi mukanaan erityisen äitiyteni, palan unelmaani, suuren haaveeni. Menetys ei tapahdu tänään, ei huomennakaan. Eron hetki saattaa olla tulevaisuudessani. 

Se on päivä, jolloin menetän lapseni. Annan pois, luovun tärkeästä. Silloin suru on kunniavieras.

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Mää rak*stan sua

 
"Toivon hääparin onnen kukoistavan, ilon tuplaantuvan, rakkauden moninkertaistuvan. Toivon liitossa hellyyden ja välittämisen säilyvän osana arkea ja juhlaa. Toivon pariskunnan halausten ja suudelmien kantavan yli synkkien myrkytuulien kohti uutta auringonnousua. Antakaa jokaisen aamun olla uusi mahdollisuus, uskokaa päivä toisensa jälkeen ikuisesti jatkuvaan onneen, luottakaa rakkauden kantavaan voimaan. Tänään te olette vahvemmin yhtä kuin koskaan aiemmin."

Yllä oleviin sanoihin päätti kaaso puheensa viikonloppuisissa häissä. Juhlassa, jossa en itse ollut osallisena. Tapahtumassa, jonka morsiamen olen tavannut muutamia kertoja, sulhasen kerran. Kaaso esitti kyynelsilmin, ääni väristen tekstin, jonka torstaisena iltapäivänä sain luotua päivien mietinnän tuloksena. 

En osaa kirjoittaa satuja, en tarinoita. Kirjoitan tunteesta ja tuntemuksista. Lähinnä tarkastelen teksteissäni omaa elämää, toisinaan silmien edessä vilisevää maailmaa. Pistihän se huvittamaan, kun kymmenen vuotta aviossa elänyt rouva pyytää yksin asuvaa realistista neitiä luomaan paperille tekstiä rakkaudesta ja avioliitosta. 

Sain silmieni eteen faktoja, elettyä elämää, muistoja menneistä. Pohdin oman kokemuksen kautta pariskuntaa, luonteenpiirteitä ja ensivaikutelmaa. Myönsin kättelyssä, etten kykene siirappisiin rakkauslätinöihin tai hattaraisiin pilvilinnoihin avioliiton auvoisuudesta. 

Oli uskomattoman vaikeaa hypätä toisen ihmisen pään sisälle, vuosia tuntemani kaason saappaisiin. Koota runko irrallisten lehtien ympärille, muodostaa aukeava nuppu puheen päätteeksi. Halusin kaason ojentavan ruusuista kauneimman piikkeineen päivineen puheensa muodossa.

Kirjoittaessa tein matkan itseeni, tunteisiini. Mitä tuntemuksia parisuhde, rakkaus, avioliitto itsessä herättää. Kuinka olen rehellinen luomatta pessimististä tai negatiivista kuvaa. 

Kiitän mahdollisuudesta, muutamien päivien ajatuksista, tunnin rupeamasta, kaason hyväksynnästä. Tuoreelle avioparille haluan toivottaa onnea ja menestystä tulevalle taipaleelle.

Ps. A-kirjaimet loppui kesken.

sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Kotikotisohvalla


Kaksi viikkoa sitten nousi kuume. Taudille ei loppua näy. Aamulla lähdin ostoksille, lampsuttelin hitain askelin kirjakauppaan. Pikaruokalounas ja yhtä hitain askelin kirpputorin edessä seisseen "alakerrassa kaikki huonekalut -50%" kyltin perässä. 

Uskoin hetken vanhan liinavaatekaapin oston parantavaan voimaan. Kuulin kirpputorilla kommenttia, etten tarvitse sitä. Halusin sen, lääkkeeksi kurjuuden keskelle. Kotona hymyilin katsellessa kaappivanhustani, niin kovin harvoin materia saa enää onnelliseksi. 

Lapset kyytiin matkan varrelta, nokka kohti lapsuuden maisemia. Olin loppu, uupunut, poikki. Kauppareissu oli liikaa, vaiko liinavaatekaapin aiheuttamat sydämentykytykset? Kenties tunnin istuminen ulkosalla? Hermoa kiristi ja koin olevani jälleen vuoden kamalin äiti palkinnon ansaitseva yksilö.

Yksi lause ukilta, kaksi iloista lasta. Pienen pystykorvan vetovoima on ihmeellinen. Jäin yksin makaamaan sohvalle, vedin viltin niskaan, suljin silmät ja kuuntelin puiden ritinää takasta. Nukahdin hymyillen, olo oli kovin kotoisa. 

Tovin täydellinen nollaus, verenpaineiden mittaus. Yläpaine 89, alapaine 46. Melkein nollattuja lukemia niissäkin. Nautin hiljaisuudesta ja luin tovin kirjaa, napsin kuvia kotoisista nurkista. Makoilin mammalta saamani villaviltin alla ja koin olevani pikkuinen jälleen.

Ukki tarjoili lapsille iltapalaa. Kuumeen mittaus toiselta ja alkuyön valvominen lämpöpatteri kainalossa. Ehkä ihminen on luotu kestämään rasitusta, tarvitsemaan ravistelua. Tarjotessani lääkettä keskellä yötä koin olevani melkoisen väsynyt supersankari.

Kuudelta heräsin sateen ropinaan. Hetken luulin syksyn tulleen. Aamu oli harmaan sateinen. Toivottavasti huomenna sää paranee ja olotila kohenee.

torstai 14. huhtikuuta 2016

Koko perheen suosikkiherkku: suklaamuussi!




Suklaamuussi

1 dl cashewpähkinöitä 
1 dl auringonkukansiemeniä
8-12 kpl kivettömiä taateleita
1 rkl agave siirappia
1 avokado
3 rkl raakakakaojauhetta
2 rkl kookosöljyä
ripaus ruususuolaa
hyppysellinen vaniljaa
 n. 3 dl nestettä (esim. maito, kookos-, manteli-, kauramaito)

 Kuivat aineet tehosekoittimeen. Lisää nestettä vähitellen sopivalta tuntuva määrä. Sur-sur-sur. Kaada kannelliseen astiaan ja anna jähmettyä jääkaapissa vähintään tunnin. Tarjoile kylmänä, pieninä annoksina. 

Meidän perheen kestosuosikki; helppoa, terveellistä, täyttävää ja järjettömän hyvää!

Psst.. Lisää joukkoon pari ruokalusikallista psylliumia niin saat kakkutäytteen irtopohjavuokaan. Kakun pohjaan voit hienontaa tehosekoittimessa esimerkiksi kaura- tai tattarihiutaleita, härkäpapurouhetta, taatelia tai rusinoita, pähkinöitä ja mantelia, kookosöljyä, hunajaa.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Elämä ylösalaisin


Viikko sitten elämä pyörähti ylösalaisin. Diagnoosi pakotti pysähtymään. Kaksi päivää kodissani touhusi tuntematon ihminen; ripustelemassa henkilökohtaisia vaatekappaleita pyykkinarulle, tekemässä jauhelihakastikkeen aivan uuden makuiseksi, laittamassa tiskit koneeseen uudessa järjestyksessä.

Olen itkenyt paljon. Olen vuodattanut kyyneliä kivuille ja jaksamattomuudelle, mutta erityisesti läheisten auttamishalulle ja ystävällisyydelle. Ei ole tarvinnut olla yksin, apua on saanut sitä pyytäessä ja pyytämättäkin. 

Pysähdys on ollut totaalinen. Päiväkausia mietin sohvan pohjalla selviänkö viikkoihin takaisin normaaliin rytmiini. Olen hammasta purren nielaissut ensimmäisen antibiootin ja todennut, että sen tehtävä on tässä tilanteessa enemmän eheyttävä kuin tuhoava.

Olen syönyt mitä suusta on alas saanut menemään, unohtanut ruokavaliot ja nipotukset. Olen ollut liikkumatta kolmatta viikkoa, ajatuskin lenkkareista saa hengästymään. Olen syöttänyt lapsille eineksiä, padat ja kattilat kerää pian jo hämähäkinseittiä. Olen maannut sohvalla päiviä, ymmärtänyt mistä tv-sarjoista ihmiset vuonna 2016 puhuvat, neulonut olotilan hyvissä huipuissa ensi talven villavaatteita. Olen hyväksynyt, ettei kotini ole juuri nyt parhaimmillaan, antanut kukkamultien olla vaihtamatta ja jättänyt keittiön pöydät illalla siivoamatta. 

Jo varhain päästin irti rutiineistani, lopetin uhmaamisen yksin pärjäämisestä. Laiskottelua opetellessa olen oppinut kuinka paljon voimia vaatii kaukosäätimen kurottaminen sohvapöydältä, kuinka vaikeaa on asetella sohvatyynyt hyvään asentoon, miten välttää niskan jämähtäminen tuntien dokumenttimaratonin sivuvaikutuksena, kuinka kauan kuuman teekupin jäähtyminen oikeasti viekään. Ehkä olen sittenkin hektisen arkeni keskellä jäänyt jostakin paitsi?

Sairastaminen on avannut silmät suorittamiselleni. Opettanut näkemään kuinka paljon teen omin kätösin, kenties turhiakin asioita. Ihan vain siksi, että olen tottunut tekemään asiat tietyllä tavalla ja nautin niiden tekemisestä. Tauti on opettanut myös uuden tavan elää; verkkaisemman, aikaansaamattoman ja omin silmin katseltuna tylsemmän. Pysähdys on tehnyt hyvää, saanut kehon rentoutumaan; paljon lepoa, katkeamattomia öitä, unien näkemistä, kellon ympäri koisaamista. 

En olisi uskonut miten hidasta toipuminen on. Lapsen askelin kuitenkin etenen, päivä kerrallaan. Koin suurta onnistumisen riemua viikattuani pyykkitelineelle ystävän avustuksella saatetut pyykit kaappeihin ja lastattuani pyykkikoneen puolilleen odottamaan seuraavaa pyöritystä. Palkkioksi hengästymisen vaatineesta suoriutumisesta kellahdin sohvalle kyljelleni ja nukuin tunnin. Pisteet oli jälleen tasan.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Operaatio maustehylly


Kiskaisin elokuussa sähkömiestä hihasta. Kerroin hankkivani liesituulettimen viikon, kuukauden tai ehkä vuoden päästä. Tammikuussa ostin liesituulettimen, kenties lievän painostuksen alla. Yllätyksenä maustehylly todettiin täysin sopimattomaksi parikymmentä vuotta edellistä tuoreemman kapistuksen kanssa. 

Kiersin keittiökalusteliikkeitä, jokaisen ovesta poistuin tyytymättömänä. Kymmeniä, jossei toiselle sadallekin kiipeäviä summia pitäisi maksaa ulkomailta tulevasta lastulevyhyllystä. Ei uponnut ajatusmaailmaan viikkojenkaan jälkeen.

Kevättä henkivänä päivänä marssin kasa liimapuulevyä kainalossa isäni eteen ja kysäisin lainaako hän käsisirkkeliä vai tehdäänkö hylly yhdessä. Arvata saattaa.. Sain laittaa pistokkeen seinään ja toimia painona, eipä tuota miestä tartte auttaa. Muutama päivä meni sovittelun lomassa, kunnes iskettiin palat viimeiseen muotoonsa ja tehtäväkseni jäi maalailla hylly valmiiksi. 

Sähkömies siirsi tuuletinta uudelleen, ruuvasi ja mittasi yhden illan. Kiukutteli ja hermoili emännän naureskellessa vieressä. Ei tarttennu auttaa.. Lopputulokseen ei voisi tyytyväisempi olla; kolmen synnyinseutulaisen työpanos pesee mennen tullen ulkomaalaiset lastulevyviritelmät!

Mitä koko leikki maksoi; 12e liimapuulevyä, pari euroa maalia, yhden suuren kiitoksen isälle ja villasukat palkkioksi sähkömiehelle. Lopputulemalta ainakin kolme ihmistä on tyytyväisiä jokaisella kerralla, kun keittiöön astuu.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Ikävä ihmisten luo


Makaan yksin pimeässä huoneessa, ruudulta loppunut romanttinen elokuva valuttaa kyyneliä poskille, veressä virtaa lääkeainetta toisensa perään. Tunnen jotain vierasta, kauan elämässäni piilossa pysytellyttä. Tunnetta, joka ensimmäistä kertaa hyökkää kimppuuni illan pimetessä, heikolla hetkellä. Muotoilen sydämen sanoman viestiksi maailmalle; mulla on ikävä sun luo. 

Seuraavan illan makaan pehmoisella sohvalla, tutuksi ja turvalliseksi muodostuneessa kainalossa. Hetkittäin ikävöin ystäviä, joiden matkassa tämä ilta piti kulkea hieman toisenlaisissa tunnelmissa. Talon emäntä kantaa lämmintä juotavaa, tarjoaa höyryävää lohikeittoa. Pitää huolen omistaan, välittää vieraastaan. Päiväunet tärkeäksi muodostuneen ihmisen sylissä alentaa sairastajan tulehdusarvoja ainakin muutamalla yksiköllä.

Illalla astun ovesta ulos, tallustelen pihamaalla, kuuntelen. Linnut laulaa kevätillassa, kaikki muu on ympärillä hiljaa. Tunnen jälleen ikävää, koti-ikävää. Maaseutua, metsää, jossa täydellisen hiljaisuuden rikkoo vain luonnon tarjoamat äänet.

Aamulla herään tunteeseen. Ikävään. Kokonainen viikonloppu erossa lapsista on poikkeuksellista. Ikävää varjostaa pelko; kuinka selviän, miten jaksan, parantaako tuleva viikko, mitä jos voimat ei riitäkään? Olen päättänyt pärjätä, ystävien ja läheisten tarjoamalla tuella.

Tunne ikävästä ohjaa ihmistä. Kohti tulevaisuutta, päivään seuraavaan, lähemmäs unelmaa, kohti päämäärää.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Lahjarahat sijoituksiin


Olen kasvattanut lähiviikkoina materian määrää, sijoittanut kesäkuisia äidiltä saatuja lahjarahoja. Ostin 3 kpl Arabian valkoisia kukkaruukkuja, aiemmin samasta rahasta ostin Arabian Kalevala-vuosilautasen syntymävuoteni mukaan sekä Heikki Orvolan Miranda jälkiruokakulhon sokerikoksi.

Itselle tärkeisiin, spesiaaleihin arkipäivän piristäjiin jäi vielä käytettäväksi 66e. Äiti voi olla varma, että ostan myös lopuilla jotain sydämen valloittavaa ja onnellisia tuntemuksia herättäviä vanhoja ja itselleni arvokkaita esineitä.

On olemassa tarve. Suurelle, valtavalle tarjottimelle. Vaatimuksena mahtua terassin ovesta ulos, ilostuttaa keittiön keltaista seinää vasten jokaisena aamuna ja olla kotimaista tuotantoa. Olen valmis sijoittamaan myös edellisen vuoden loput lahjarahat sopivan osuessa kohdalle.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Korjattava ennen käyttöä

 

Viaton kuume, pikkuinen pöpö. Kävi läpi joukon lapsia, ei sitä ottanut todesta aikuinenkaan. Tiistaina makasin sohvalla viidettä päivää kuumeessa, uskomaton määrä lihaksia kramppasi ja keittiössä odottava särkylääke oli olotilaan nähden liian kaukana. Laskin kauhulla tunteja lasten hakemiseen, kuumemittari osoitti korkeimmillaan nelosella alkavia lukuja. Kuulin pääni sisällä sydämen lyönnit ja kohinan. 

"Tule illalla päivystykseen, verikokeet ja jonoon istumaan" Ei kiitos, kuolen mielummin fyysisissä vaivoissa sänkyyni kuin henkiseen kärsimykseen lasten kanssa päivystysjonossa. Seuraavana päivänä pullotettiin verta, kuvattiin ja etsittiin. Iltapäivällä puhelimen välityksellä kuumeista lasta päiväkodista hakiessa; keuhkokuume, vuodelepo, antibiootti, pari kolme viikkoa saikkua. 

Helppoa! Yksi keuhkokuumeinen päätoiminen huoltaja, yksi osansa ottava lapsi, yksi vaativa ja kuumeinen lapsi, yksi koti, yksi tyhjä jääkaappi, yksi täysi pyykkikori. Tyhjensin tiskikoneesta neljä lautasta ja istuin väsyneenä keittiön pöydän ääreen. Itkin hiljaa, ettei lapset kuule, tartuin puhelimeen ja soitin apua. Nyt sitä tarvitsen, oikeasti.

Kaikella on hintansa. Palasin töihin vuosi ja neljä kuukautta sitten. Sen jälkeen jäin lasten kanssa kolmisin asumaan omakotitaloon, ostin asunnon, remontoin ja muutin. Tämän ohella elin perusarkea, melkoisen hektistä lasten kanssa, jatkoin remontteja, elin pikakelauksena väliin jätetyn nuoruuden tahmaisine tanssilattioineen ja humalaisine suudelmineen, juoksin treffeillä todeten jokaisen yksilön olevan lopulta yhtä mielenkiintoinen kuin puuhun muumioitunut omena. Vietin syksyn myöhäiset illat lasten mentyä nukkumaan Tinderin valoissa vaikken kaivannut edes ketään ihmistä elämääni sotkemaan. Nukuin vähän, aivan liian vähän. Juoksin, paljon. Aina kun ehdin ja pääsin, nautin mittariin kerääntyvistä kilometreistä ja peilissä seisovasta ihmisestä. Tein ruoat alusta loppuun itse, monta ateriaa päivässä, terveellistä ja ravitsevaa toki. Olen viettänyt menneiden 16 kuukauden aikana neljä viikkoa lomaa, jonka aikana remontoin, muutin ja purin muuttolaatikoita lasten ystävällisellä ja aikaansaavalla avustuksella.

Kuukausia kanslian satulatuolista on perään käytävällä viuhtovalle työntekijälle huudeltu uteluita seuraavan loman ajankohdasta. En nyt ehdin, en taaskaan ehdi, en vieläkään ennätä katsoa. Tässä sitä sitten ollaan. Lomalla tosiaan. Lappua toisen perään, itsetunto painaa ja syyllisyydentunne työkavereita kohtaan on kilon painoinen hartioillani.

Se oli merkki, varoitus. Ei flunssapöpö kosta keuhkokuumeella viatonta. Se kosti onnelliselle, terveellisesti elävälle ihmiselle. Kaverin toteama "ja tämäkö juuri sun sitten piti saada" oli enemmän kuin paikoillaan. Kyllä. Juuri tämän tarvitsin, että vihdoin pysähdyn, yritän opetella elämään yhteistyössä sohvan ja kaukosäätimen kanssa, unohdan kaiken kiireen.

Lääkärin sanoin. Kyllä me susta vielä käyttökelpoinen peli saadaan, kun vähän korjataan ensin. 

Ps. Kuvat otettu lauantaina, en myönnä sillon olleeni sairas. Ainakaan kuolemantaudissa...