Kirkas tulevaisuus

Puoli vuotta olin hukassa. Olin elämässä, jota moni muukin nainen elää. Töissä toisella paikkakunnalla, kokopäiväisesti. Onneni oli säännöllinen työaika. Ei ole mikään selvyys sekään  sosiaalialalla eikä edes omassa työpaikassani. Töissä oli hektistä ja kotiin päästyä kutsui kaikki kodin työt. Työ ei tekemällä loppunut. Siinä rumbassa kun koitti pitää kiinni laadukkaasta ruoasta, virikkeiden tarjoamisesta lapselle, kodin siisteydestä ja omasta hyvinvoinnista. Viimeisin jäi toki ensimmäisenä, en entrannut enää huonekaluja, ompelukone alkoi pölyttyä, neuloa ehti korkeintaan kyläreissuilla ja liikunta muuttui epäsäännölliseksi. Iltaisin kilpailtiin kumpi nukahtaa ensin; lapsi vai äiti.

Nyt kolme viikkoa kotona olleena olen taas löytänyt itseni. Jaksan taas haaveilla ja ottaa selvää perinnerakentamisesta, oppia arvoesineistä ja "perintökalleuksista". Ideoita riittää, hiomapaperia kuluu lasten pihaleikkejä vahtiessa ja sänkykin todennäköisesti ennättää lapsen alle ennen eskarin aloittamista. Ajatus on kirkastunut, osaan taas käyttää mielikuvitusta enkä edes joka kerta lapsia nukuttaessa kilpaile kuka sammuu ensimmäisenä.

Viimeisen puolivuotisen aikana olen miettinyt paljon perheiden jaksamista. Ollaan hirveän urakeskeisiä, tehdään pitkää päivää töissä, rahan takia. Äidit siirtyvät takaisin työelämään ennen kuin lapsi on edes ensimmäisiä askeleita ottanut. Puhumattakaan, jos ennen sitä kävelemätöntä huonosti nukkuvaa kuopusta on jo pari alle kouluikäistä. Eletään paineen alla. On oltava sitimaasturit, isompi ja koreempi huusholli kun naapurilla, merkkivaattet, ripsipidennykset, värjätty tukka, etelän reissut, baari-illat (jota kaiketi osa kutsuu "rentouttavaksi omaksi ajaksi"), uusin Aifouni jo tokalla luokalla... Eihän sellaista voi jaksaa, ei kukaan.

Nyt elämä on ihanaa. Teen unelmieni "työtä", saan olla lasten kanssa kotona. Olen vapaa menemään ja tulemaan miten ikinä huvittaakin. Voidaan ajella ukin kopsotuksia katsomaan tai lähteä metsään koska vain. Ei olla sidottuja mihinkään aikatauluihin, toki jokaisessa työssä täytyy joskus velvollisuuksia hoidella. En suunnittele tulevaa, en stressaa mistään. Elän tapani mukaan nuukaillen ja tuhlaan ainoastaan rakkautta ja lämpöä sitä kaipaaville. Aika, jolloin lapset on pieniä menee hujauksessa. "Muutaman" vuoden kuluttua viilettävät jo ties missä maailmoilla ja äitimuori saa yksin kotona neuloa sukkia miettien juuri näitä hetkiä elämästä. Näitä ikimuistoisia hetkiä.

Kuvat mummilta.