Sattumankauppa

Elämä ja sen yllätyksellisyys. Asia, jota en kyllästy pohdiskelemaan. Etenkin, kun se elämä jaksaa yllättää. Aina kerta toisensa jälkeen. 

Onhan ihmiset huolissaan siitä miten haaskaan elämäni yksin olemiseen. Puhumattakaan siitä, että nautin tästä enkä tavoittele miestä elämääni. Koettuani Tinderin pariutumisen maailmaa mullistavan ilmiön kertaalleen olin varma, etten toista kertaa erehdy. Menin kuitenkin, selailin läpi ja petyin. En löytänyt samaa fiilistä, halua tutustua ja tavata uusia ihmisiä. Ensimmäisellä kierroksella olin todennut homman olevan neulan etsimistä heinäsuovasta, en usko Tinder-rakkauteen. Jokainen keskustelun avauskin oli alkujaan kuollut ja lopulta suljin koko sovelluksen.

En tiedä uskonko loppuelämän jatkuvaan rakkauteen yleensäkään. Jos rakkaus loppuu niin se loppuu. Ei siinä muttia. Ehkä pelkäänkin rakastuvani vielä jonakin päivänä. Ehkä pelkään kohtaavani ihmisen, joka vie mennessään. Ehkä pelkään pettyväni jälleen itseeni ja ihmisiin. Myönnän olevani kovemman luokan pessimisti näissä asioissa.

En usko rakkauden etsimiseen. Onni tulee eläen, niin uskon rakkaudellekin käyvän. Ja se meneekin eläen. Pessimisti perkele. Sen tietää ensimmäisestä katseesta, ensimmäisestä lauseesta, koko olemuksesta. Juuri sen, kun edessä on ihminen, johon voisi rakastua. Omalla kohdallani näiden määrä on luettu noin yhden käden sormin. Ja lopulta ennemmin tai myöhemmin olen pettynyt, itseeni tai toiseen.

Silti ihminen kaipaa sitä huumaavaa tunnetta. Joka pistää veret virtaamaan ja mielen piristymään. Sydämen tykyttämään viestejä lukiessa ja jännityksen tiivistymään puhelimen soidessa. Sen tunteen, kun sanoo ensin ei todellakaan ja minuutin jälkeen joo sittenkin. Siinä tuntee, että nyt viedään puolin jos toisinkin. 

Kaikki on niin ihmeellistä, hämmästyttävääkin. Kun katselee ikkunaruudun läpi valtavia tukkikasoja, mittailee maita silmänkantamattomiin, ympärille aukeavaa näkymää. Siinä on se kaikki, jota tämä ihmismieli elämäänsä tarvitsee. Se kaikki mikä on lopulta kaikkea muuta kuin täydellistä ja unelmaa. Siinä toisella puolella pöydän istuu ihminen, joka on itse täydellisyys. Suurine virheineen, vikoineen ja ajatuksineenkin. Se, jonka kanssa puhuu samaa kieltä ymmärtämättä lopulta sanaakaan, jota tukee tietämättä oikeasti mitään, joka on niin tuttu ollakseen samalla vieras. 

Ehkä se on juuri se houkutuksensa. Se elämän tosiasia, että liekin on pakko toisinaan palaa hetki sammuakseen. On saatavan tuntea sydämen vielä lämpiävän, iskevän hetken kipinää. Olla kuin kotonaan vieraan pöydän äärellä, vieraan ihmisen kodissa. Juuri siinä pisteessä, johon päätymiselle ei voi kuin ääneen yhdessä nauraa. 

Olen helpottunut. Siitä, että liekki kohta himmenee, lopulta sammuu. Siitä, etten tule rakastumaan, elämä ei tule muuttumaan. Siitä, että kohta kuljen mukanani kauniit muistot näistä hetkistä, jotka antoi uskoa siihen, että vielä jonakin päivänä saatan rakastua. Tämä elämän mittainen seikkailu on yhtä sattumankauppaa, tässä sattumassa kaikki kortit on lopulta tyhjiä. Ehkä onni näin. Elämän on hyvä jatkua ennallaan.

Rakastettu

Kun on riisuttu kaikki
Ihmeen hyvä minun on
Eipä tarvitse mitään
Mies tarpeeton

Minä leijun ja vajoan
Unessani näin kiven valkoisen,
Tuulessa keinuvat verhot
Ja sinun äänesi kuulen sen

Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan
Rakastettu on oikea nimesi
ja tulee nimenäsi olemaan

Juha Tapio - Rakastettu

Kevättä rinnassa sanoisin. Sen huomaa töissä lapsista, vapaa-ajalla aikuisten jutuista, pienenä pilkkeenä omassa silmäkulmassa. Uuvuttavan pimeän talven jälkeiset keväiset auringonsäteet saa silmät aukeamaan myös ympärillä oleville uusille ja ihmeellisille tuttavuuksille, miehille juurikin. 

Makoillessani eräänä iltana hiljaisen asuntoni sohvalla, tunsin miten hetken maailma on tässä pisteessä, rauhassa lipuen eteenpäin. Samalla tunsin miten jotain arvaamatonta tulee tapahtumaan. En tiennyt mitä, mutta ajatus tuntui kiehtovalta. Jännitti ja melkein pisti kihertelemään.

Yksi katse sinisiin silmiin, pieni uteliaisuuden poikanenkin. Yksi viesti johtaa toiseen ja toinen kolmanteen, kuin salamana kirkkaalta taivaalta. Saavutaan siihen pisteeseen, jossa nyplään virkatun päiväpeittoni pylväitä pieni puna poskilla helottaen. Kuluu minuutteja, lopulta tuntikin. Juttu lentää kuin vanhoilla tuttavilla, yhteinen sävel löytyy lapsuudesta tähän päivään.

Yhtäkkiä koen olevani etuoikeutettu. Koitan lauseissani selitellä, ettei puhuta pikkujutuista. Asia, jota työstetään vielä vuosienkin päästä. Se rikkoo kaksi aikuista, päälle vielä lapsiakin. Se vie jokaiselta perheenjäseneltä mahdollisuuden ehjään huomiseen. Siihen perinteiseen perheeseen, jossa isä ja äiti herää aamulla samasta sängystä, kaikilla on yhteinen sukunimi ja lapset kutsuu kodikseen vain yhtä osoitetta. Lapset eroaa viikottain toisesta vanhemmastaan, vanhempien välit muuttuu pariskunnasta parhaassa tapauksessa kavereiksi, pahimmillaan vihamiehiksi. Lapset eivät näe isän ja äidin halailevan tai pussailevan, jakavan toisilleen kauniita sanoja ja tekoja. Niiden lasten elämään hyppää mahdollisesti tulevaisuudessa kasapäin uusia, hyviä tai huonoja läheisiä ihmiskontakteja. Nämä kylmät totuudet, särkyneet haaveetkin olen aikoinaan työstänyt itsekin. Puhutaan suuresta möykystä nimeltä ero.

Olen hiljaa ja kuuntelen, koitan keksiä rakentavaa sanottavaa. Välillä olen sanaton, olen mielummin hiljaa kuin heitän tiskiin perinteisen "tiedän kyllä miltä susta tuntuu". Kuuntelen, koitan tukea olematta puolueellinen. Välillä annan itkun tulla, ollaan molemmat hiljaa.

Sen kaiken keskellä tunnen itseni tavattoman onnelliseksi. Nuo samat kysymykset ja ajatukset olen joutunut itse käymään läpi, valitsemaan tieni tulevaisuuteen. En pysty sanomaan, että aina kannattaa yrittää. Voi yrittää kerran, toisenkin muutosta ja todeta lopulta vuosien päästä rämpivänsä samassa suossa. Kauanko parisuhteessa pitää yrittää ja olla onneton?

Olin kuulemma rento ja luottavainen. Olenkin. Siihen, että rakkautta ei löydy etsimällä vaan elämällä. Tällä hetkellä rakastan elää vapaana, mennä miten lystää ja olla riippumaton yhdestäkään parisuhteesta. Ehkä asia muuttuu vielä tänään, kenties kuukauden kuluttua. Ehkä vastaani kävelee ihminen, johon rakastun. Koskaan ei tiedä mihin elämä kuljettaa.

Ei enää tarvita parisuhdetta kuten vuosikymmeniä sitten. Taloudellisesti pärjäävät ihmiset, joilla on tarkoituksena elää vain tämä yksi elämä jättää usein sitoutumatta. Sen kaiken ihanuuden keskellä jättää käyttämättä kortin, jossa on myös kääntöpuolensa. Heitä saatetaan kutsua nirsoiksi, ronkeleiksi tai täydellistä etsiviksi. Heiltä kuvitellaan puuttuvan elämästä juuri se jokin kultainen kruunu, jota puolisoksikin kutsutaan. En allekirjoita. Ei se ole koko totuus.

Viikko sitten vietettiin Onnellisten sinkkujen päivää. Puhelu herätti jälleen ajattelemaan omaa onnellisuutta, tyytyväisyyttä menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Hän, joka koki olevansa pinteessä, parisuhteensa päässä, irrallaan arvosti jokaista sanaani. Lopulta kysyen kadunko mitään. Yhdellä sanalla rehellisesti vastaten; en. Sanoin anteeksi, hän sanoi kiitos. 

Lopulta suljin puhelimen, nauroin punaisien poskieni kanssa ääneen, laitoin tärisevin käsin viestiä ystäville. Oli hölmö olo, vähän kuin rakastuneena. Koin olevani vapaa, arvostettu, ihailtukin. Siinä samassa hetkessä toisessa päässä puhelua oltiin elämän suurimpien päätösten äärellä yhä syvemmin. 

Ehkä puhuin kaunistelematta asioista; siitä kuinka voin aurinkoisella kesäisellä kalliollani vierestä seurata miten toveri räpiköi kaulaansa myöten suossaan, johon itsensä vetää tai mistä ylös koittaa selvitä. Kuinka voin huudella ympäripyöreitä neuvojani jättäen lopulta kaiken auki, yksin selviytymään. Kukaan ei selviä erosta voittajana hellillä halauksilla tai lämpöisellä kädellä poskea vasten, taistelu on käytävä itsensä kanssa. Rakastaa ja olla rakastettu. Siinä haastetta ihmiselämälle.

En tiedä soittaako hän vielä. Olen askeleen edellä. Melkoisen suuren askeleen. En soita, en ota yhteyttä, sanoin sen tiukasti. Elän elämääni eteenpäin yksin sohvalla makoillen, nauttien hetkistä, joissa päivät lipuu hiljalleen eteenpäin.

Myydään 93 neliötä

Viiden kuukauden kuluttua tulee kuluneeksi kaksi vuotta ensimmäisen oman asuntoni ostosta. Tänään oli se päivä, jolloin imuroin ja moppasin lattiat, petasin lasten sängyt ja siivosin suurimmat sotkut tyttären työpöydältä järjestykseen. Oli päivä, jolloin laitoin asuntoni myyntiin.

Siivoillessa mietin mitä asuntoni oli ostohetkellä ja mitä se on nyt. Kirjoittaessani ilmoitusta pohdin matkaa tähän hetkeen. Tullessani roskien valtaamaan asuntoon, avatessani kesäkuisessa lämmössä muhivan allaskaapin, kurkatessani jääkaappiin, nähdessäni saastaisten sukkien kuukausia kahnaaman makuuhuoneen seinän, pahasti irvistelevän keittiön laminaatin ja uskomattoman useassa huoneessa roikkuvat kamalat jonkin tietyn huonekaluvalmistajan halvimman kannakkeettomat seinähyllyt olin varma, että olin tullut juuri itselleni kuuluvaan asuntoon. Tässä ei voisi epäonnistua, ei ole mitään menetettävää. Alkoi tonnien tinkaaminen alkuperäisesti alhaisesta myyntihinnasta, joka päätyi viikon kuluttua voitokseni.

On remontoitu vessa, uusittu keittiön lattia, laatoitettu ja saumattu, taisteltu silikonien kanssa, tuhrattu seiniin litroittain maalia, annettu hiomakoneen laulaa, taisteltu edellisessä myyntiesitteessä olleelle "keittiö huonossa kunnossa"-lausahdukselle muutamia vuosia lisäaikaa. Jätän laskematta ne siivoukseen kuluneet tuntikaudet, sadat perkeleet ja epäonnistumiset. Remontin tiimellyksessä on naurettu milloin ilosta, milloin epätoivosta. On opittu, oivallettu ja kantapään kautta onnistuttu. Olen tehnyt kaiken lopulta itselleni, oman näköiseksi. Kettukarkki-paperista valittu keittiön seinän väri ei ehkä ole myyvin, mutta toivon mahdollisen uuden asukkaan osaavan edes pensseliin tarttua. Nyt olen saanut päätökseen kaikki remontit, joita alunperin suunnittelin. Takki on tyhjä, ideat loppu ja tiemme alkaa olla selkeästi lopuillaan.

Napsiessani kuvia kodistani en tuntenut haikeutta, en liioin onneakaan. Valitettavasti en kauniista ajatuksestani huolimatta sopeutunut elämään rivitalossa, helpossa arjessa ystävällisten naapureiden avustaessa pihapuuhissakin. Yhä enemmän kaipaan omaa rauhaa, maaseutua, metsiä, kotiseutuja, omakotitaloa. Napsauttaessani ensimmäisen myynti-ilmoituksen menemään en tuntenut juuri mitään. Täällä on ympärilläni uskomattoman hyvät naapurit, hyvä taloyhtiö, kaunis ympäristö, koulu vieressä, peltomaisemat takapihalla ja lenkkireitit lähellä. Muuttaessani pelkäsin riitaisia naapureita, rikkonaista taloyhtiötä ja velkataakkoihin kaatuilevia osakkaita. Mitään näistä en ole asuessani kohdannut. Onneksi. Silti on aika jatkaa matkaa.

Täällä on hyvä asua ja elää. Pääni sanoo, että pitäisi jäädä, juurtua ja opetella hyväksymään. Sydämeni sanoo, että on lähdettävä. Etsittävä sitä kotia, jota ei ole valmis myymään, ei valmis luopumaan mistään hinnasta. Sitä kotia, jolla on vielä enemmän annettavaa. On annettava virran viedä ja sydämen johdattaa.