Sandaalit oli niin pienet, että varpaat ylitti kärjet. Ehdotin uusien ostamista. Sain tuiman katseen ja pään puistelua, viikosta toiseen. Käveltiin kauppaan, ehdotin pinkkejä. Ei, ei ja pään puistelua. No, mutta vau mitkä hopeiset. Ei, ei, ei käy. Ritinää, rutinaa ja rissaamista.
Sovitettiin oikea koko, vastahakoisesti. Äiti teki valinnan hopeisista Eccoista. Lopulta olisi kelvannut mitkä vain, mutta EI uudet sandaalit. Lenkkarit, kumpparit tai aamutossut, aivan sama mikä väri.
Lopulta sen keksin. Kun kerran vauvaa oltiin menossa katsomaan niin annetaanpa vanhat sandaalit vauvalle, kun ne on jo niin kovin pikkuiset. Jes! Kelpasi! Tomerasti hän kassalle marssi ja tädille kertoi niiden olevan MUN uudet sandaalit.
Siinä rissauksen lomassa sen viimein ymmärsin. Vanhat sandaalit tuskin oli mukavat jalassa enää, mutta niihin liittyi tunneside. Muisto entisestä, muisto kenkien ostajasta. Hänestä, joka pystyi laittamaan sandaalit jalkaan ilman sullomisesta aiheutuvaa kipua. Hänestä, joka osasi laittaa tarrat kiinni niin, ettei ne muutaman askeleen jälkeen auenneet. Ehkä on kauniita muistoja, yhteisiä ulkoiluhetkiä, leikkipuistoja ja päiväkotipäiviä.
On muistoja hänestä joka on niin hirveän tärkeä. Hän, joka tulee aina olemaan sydämessä ja ajatuksissa, päivästä ja viikosta toiseen. Juuri hän, jota tämä sijaisäiti ei voi korvata. Ei koskaan, ei ikinä. Eikä ole tarkoituskaan, koska on tärkeää, että juuri hän on osana elämää. Menneisyydessä, nykyhetkessä ja tulevaisuudessa. Nyt ja aina, vierellä kulkemassa meidän yhteistä matkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti