sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Tuliterapiaa


Enpä paljon odottanut pyhiltä. Yhdessäoloa suvun kanssa, tuttujen tapaamista. Päälimmäiseksi joulumuistoista jäi varmasti loppuelämän sydäntä kalvava syyllisyys tapaturmasta, jonka jossittelulla olisi voinut hyvinkin estää. Jos ei lyhtyjä olisi menty sytyttämään, jos olisi palattu takaisin samaa tietä, jos en olisi antanut lasten riehua, jos olisin jättänyt edes yhden yksilön yhtälöstä pois...

Maailmaa ja elämää kun pyörittelee ja ihmistä ahdistaa, moni tyytyy unohtamaan tunteensa. Tyhjentää pullon ja lyö murheet korkin alle. Siellä ovat, poissa mielestä. Hetkeksi. Eilen istuin tovin paikallisessa kuppilassa ensimmäistä kertaa puoleen vuosikymmeneen. Toiveissa oli jotain kuumaa, ilman alkoholia. Tiskin takaa ei kummasteltu, olihan vastassa tuttu naama, muista yhteyksistä. Seurasin ympärillä pyöriviä ja kanssani keskusteluyhteyksiä yrittäviä ihmisiä. Kaiken kinkun syömisen päälle kaiketi jano oli melkoinen.

Välillä tuntuu, ettei monilla ole muita tapoja harmien hukuttamiseen. Useimmiten ongelmat ei ainakaan pulloon tarttumalla poistu, kenties pysyvät muutamia tunteja poissa olkapäältä riivaamasta. Olenhan toisinajattelija, en tyydy tyypillisiin tapoihin. Itselleni tulesta on tullut hyvin tärkeä elementti. Nautin äärettömästi takan sytyttämisestä, puidenkin kantamisesta, saunan lämmityksestä tai istumisesta nuotiolla. Tapansa kullakin, mutta jatkossakin Alko saisi puolestani sulkea ovensa ja ravintolat saisi siirtyä alkoholittomalle linjalle. Suuri pala pahaa maailmasta saataisi kenties kerralla katoamaan.

Psst.. Tämä kolmikko saapui Rautarinteeseen kauramoottorilla, kuvassa näkyvä ruohonleikkuri ei liity tapaukseen.

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Kyläsillä kyläkaupassa


Istuttuani Lopella pirttipöydän äärellä koko ehtopäivän, vahvana suunnitelmana oli navigoida itseni pikkuteitä pitkin Somerolle. Ensimmäisen risteyksen ohitettuani en tehnytkään käskettyä käännöstä vaan tartuin puhelimeen ja kutsuin itseni kyläsille. Vartin kuluttua saavuin vanhalle kyläkaupalle, jota serkkuplikka kunnostaa kodikseen.

Suureen, alkuperäisen oven kahvaan tarttuessa ei voinut kuin kuvitella, kuinka kello kilahtaa kutsuen asiakkaan sisälle. Kilahduksia ei kuulunut, mutta tunnelma oli kuin menneisiin aikoihin olisi palannut. Talossa oli jännitystä, sokkeloita, pieniä ja hieman suurempia huoneita. Tupatarkastuksella meinasin eksyä enkä lopultakaan päässyt selvyyteen miten monen vaatehuoneen nurkilla kävin kääntymässä. Vuosikymmenien kerrostumat näkyi makuhuoneen kulmaikkunana, ysärikaakeleina, tulisijojen uusimisena ja muovimatoin suojattuina lautalattioina. Vinttiin kutsui vanhat kuluneet rappuset ja alkuperäiset seinäpaneelit. Palatessani labyrintistä takaisin kuvitteellisen myyntitiskin taakse en voinut kuin ihailla talon tunnelmallisuutta ja henkeä. Seinät kätkevät sisälleen taatusti monet Vehmaisten suunnan ilot, surut ja juorut, joita on jaettu aikoina, jolloin kello vielä oven päällä kilahteli.


Tunti jos toinenkin vierähti nykyisistä puhuen ja vanhoja muistellen. Lopulta heitin takaluukkuun vintiltä löytyneen kodinkonemainoksen, jonka serkku lahjoitti vanhaa arvostavalle mieluusti. Sain kutsun valoisaan aikaan uudelle tutkimusretkelle, ties ja mitä vuosisadan takaiset nurkat vielä tarjoaakaan.. 

Näinhän se yleensä menee; Pappadiippa saappuu yllättäin piipahtamaan remontin keskelle ilman tuomisia ja lopulta tyhjentää nurkissa pyörivät "roskat" oman autonsa kyytiin. Toisen romu on toisen aarre!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Soosa, Poosa ja Moosa Kultelan Savipuistossa


Neljän ihmisen omaisuus muutettavana, viimeisillään raskaana oleva emäntä, yksi jaloissa soosaava kolmevee.. Nappasin kyytiini nopeimmin liikkuvan tekijän.

Syntyperäisenä somerolaisena häpeäkseni tunnustan, etten ole koskaan käynyt Kultelan savipuistossa. Vuosittain järjestettävä Savi palaa -tapahtuma on monesti houkuttanut, mutta myöhemmin olen katumuksissani kuvia katsellut paikallislehdestä. Vasta tällä viikolla kuulin, että Savipuistossa on myös leikkipuisto. Sinne siis!

Olen kuullut laimeita kommenteja miljööstä. Itse ihastuin heti. Kaikki hieman vinksallaan, sieltä ja tuolta repsottaa. Mikään ei ole viimeisteltyä ja vuosien saatossa kyhätyt kerrokset näkyy selkeästi. Paikka on nähtävyytensä ilman suurempaa suorittamista.

Paikka soveltuu erinomaisesti myös esimerkiksi syntymäpäivien viettoon. Pannukahvit porisemaan liedelle ja kakku pöytään, lapset viihtyvät puistossa ja aikuiset saavat rauhan rupatella. Pidän paikkaa enemmän kuin täydellisenä myöhemmin tänä vuonna järjestettäville syntymäpäiville.

Aamupäivämme Savipuistossa huipentui tietysti Soosan ja Moosan kylpyhetkeen ojassa ja seuraava parituntinen kuivateltiinkin kamppeita mummin kuivauskaapissa. Serkkukolmikko katseli tovin Kaapoa, joi lämmintä kaakaota ja mussutti mummin sipsipurkista viimeisetkin muruset. On ne herttaisia yhdessä. Ainakin hetkittäin, muutaman minuutin kerrallaan. Puhumattakaan letkautuksista, toteamuksista ja keskinäisistä takapenkkikeskusteluista.
 
Moosa: Poosa mitä sää mietit?
Poosa: Mää vaan mietin, että mitä me mahdetaan huomenna tehdä.
Moosa: Ensin mei herätään, sit mei syödään, sit mei leikitään ja sen jälkeen istutaan sängyn reunalla kiltisti.

lauantai 20. joulukuuta 2014

Nuukal on viimeks


Voisihan sitä panostaa. Laittaa kymmeniä euroja saadakseen kalenterin varustettuna kullanmurujen kuvalla tai viimeisimmällä trendillä. Hankkia kenties jo nyt älypuhelimen, johon olisi näppärä merkata menonsa ilman ainaista toimivan kynän tonkimista laukun pohjalta.

Seinäkalenterin ostan aina vuoden vaihtumisen jälkeen, jolloin niitä saa hävityshinnoin. Oikeastaan en tiedä edes panostanko ainuttakaan euroa tänä vuonna vai tulostanko mahtavalla tietoteknisellä osaamisellani luotuja taulukkokalentereja koko vuodelle. Ei hassumpi vaihtoehto, tarpeeksi yksinkertainen ja selkeä todelliseen tarkoitukseensa.

Taskukalenteria en ole koskaan osannut käyttää tunnollisesti, satunnaisia merkintöjä ja työvuoroja. Vuoden vaihduttua kahden lapsen työssäkäyvänä äitinä lienee viisasta ottaa vahvistus omalle muistille, kun ei enää olekaan vastuussa vain omista menemisistään ja tekemisistä. Taaskaan en euroakaan tuhlannut moiseen läpyskään, joten äitini opiskelujen kylkiäisenä saama kalenteri ajaa hyvin asiansa. Jokunen pala teippifirman jämiä kansiin ja matkalle kohti alkavaa vuotta!

torstai 18. joulukuuta 2014

Joulurauhaa Korteniemestä


Itkuhan siinä tuli. Kääntyessäni Korteniementielle en voinut enää pidätellä. Itkin koko pitkän hiekkatien, muistelin menneitä, palasin ajatuksissani taakse jääneeseen kesään. Elämän mylly on pyörittänyt onnellisen ja seesteisen kevään jälkeen enemmän kuin ihmisen elämässä sallittua onkaan. Olen saanut valtavasti, paljosta olen myös luopunut. Suuria tunteita ja päätöksiä. Korteniemessä olen voinut unohtaa arjen ja murheet, elää hetkessä ja nauttia kaikesta mitä tilukset on tarjonnut. Olen ollut onnellinen, aidosti ja tunteella.

En muista eilisestä tapahtumasta paljoakaan, pahoitteluni. Vastaanotto Korteniemeen halauksien kera oli yhtä lämmin kuin kesän auringossa. Pappi puhui, runoja kuulin, joululauluja lauloi ne, jotka asian osaa meikäläistä paremmin. Ihmisiä oli paljon, ennätyksellinen määrä. Pannukahvin join kertakäyttömukista, kun sadasta kahvikupista ei ollut ainuttakaan jäljellä. Tutut kasvot oli tunnistamattomaksi piiloutuneena kaulaliinojen, pipojen ja partojen taakse, vitsailimmekin nähneemme viimeksi toisemme saunan lauteilla hieman keveämmässä vaatetuksessa. Halasin monia niin pitkään, etten irti olisi halunnut päästää lainkaan. 

Illan edetessä torppaan laskeutui hiljaisuus, väki loittoni lyhtyineen kotia kohti. Iltanuotiolla istuttiin pienellä porukalla, muisteltiin menneitä, haaveiltiin tulevasta. Iloa, naurua ja lämpöä. Menneeseen ei ole paluuta, tulevaisuudessa olkoon yhtä ikimuistoisia hetkiä. 

Hetkeen, jolloin Korteniemen ovet seuraavan kerran aukeaa on vielä kuukausia aikaa. Tiedän olevani toukokuun koittaessa vahvempi, eheämpi ja onnellisempi. Elämä kasvattaa, rikastaa ja opettaa. Tulevaisuus on puhtaasti omissa käsissäni.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Ei pysty


Annoin eiliselle kaiken ammattitaidon ja äitiydenkin. Tähän päivään ei jäänyt mitään, ainoastaan tyhjä pää. Tänään lataudun. Korteniemessä. Ilman lapsia. Huomenna jaksaa taas katsella maailmaa avoimin mielin.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Kerrankos kolahtaa


Isä kantaa kädessään kirjan ja toteaa, että se pitäisi lukea. Tykkäisin kuulemma. Silmäilen kannet, takakansi kuvineen vie jo ajatusmatkalle. Luen johdannon ja se on menoa. Hetken kuluttua lämmitän kupposen kuumaa, kaivan kassista paksun villapaidan esille. Vilunväreet kulkee kautta kehon. En malta lopettaa vaikka kello raksuttaa seinällä jo liikoja. Tiedättehän, vielä yksi aukeama ennen kuin menen nukkumaan.. Vielä tämä yksi, se viimeinen...

perjantai 12. joulukuuta 2014

Kohti Korteniemen joulua



En ole jouluihminen. En piittaa koristeista ja haluan ne vähäisetkin valmistelut tehdä kaikkea muuta kuin perinteisellä tavalla. Keltaisissa koristetyynyissä on musta jänes ja käristynyt piparipossu, joulupipareiden sijasta teen kaurakeksejä, perinteiset kyntteliköt on pölyttynyt kaapin päällä jo vuosikausia toimettomana. Kaupassa käyminen ahdistaa, joululaulut ärsyttää. En hanki lahjoja, asia on hyvin selväksi tullut jo sukulaisille ja tuttaville. Omalle lapselleni en ole ostanut lahjaa koskaan, tiedän niitä tulevan ilman omaa panostustanikin. Kolme kummityttöä saa lahjat, heille pyrin ostamaan tarpeellista ja laadukasta. Joulu menee ohi ilman stressaamistakin.

Onhan joulussa tunnelmansa, lasten riemu ja sukulaisten näkeminen on tärkeää. Aattoaamuna en ole herännyt vuosiin kinkun tuoksuun, lapsuuden jouluista kyseinen tuoksu on jäänyt elävästi mieleen. Muistan kuinka kipitettiin ympäri kotikylää talosta taloon maistamaan kenellä on vuoden paras kinkku, itse tykkäsin aina siitä pilalle menneestä ylikypsästä yksilöstä. Lumiukko-ohjelman katsominen ja hautausmaalla käyminen ovat ainoat ylläpitämäni perinteet.

Tänä vuonna aion olla ensimmäistä kertaa paikalla, kun joulurauha laskeutuu Korteniemen perinnetilalle keskiviikkona 17.12 klo 18-20. Tilaisuutta on kuvattu uskomattoman kauniiksi, tuvassa aidot kynttilät kuusessa, pannukahvin tuoksu, pimeyteen laskeutunut Liesjärvi, joululaulut.. Rannan suuri kuusi taitaa saada oksilleen lähinnä vettä, mutta tunnelma lienee olevan silti lämmin. Tuskin vältyn kyyneliltä.

torstai 11. joulukuuta 2014

Vastaus pyyntöön: Näin meillä kestoillaan!


Vastaus toiveeseen on kestänyt luvattoman kauan. Aihe on pyörinyt mielessä päivittäin. Lopulta totesin, että kestoilu elämässäni on hyvin pieniä, mutta merkitýksellisiä asioita. Asioita, joita ei edes itse ymmärrän, koska ne kuuluu jokaiseen arkipäivään.

Kertakäyttöisyyden minimointi alkoi jo vuosia sitten. En edes lopulta tiedä mistä kipinä syttyi. Ilmestyikö ensin kestotalouspaperit keittiöön vai kuukuppi vessan kaappiin. Raskausaikana vietin kymmeniä, ellei satoja tunteja kestovaippojen ihmeellisessä maailmassa. Oli selvää, että tulisin minimoimaan kertakäyttövaippojen käytön. Syyt vaippavalintoihin on jokaisen äidin henkilökohtaisia enkä ala ruotimaan omia syitä valintoihini sen tarkemmin.

Vaippakestoilu onnistui paremmin kuin hyvin. Kuuluisia niskapaskoja koin ainoastaan kertakäyttövaippojen kanssa enkä kokenut lainkaan raskaana pyöräyttää vaippoja paria kertaa viikossa pyykkikoneessa. Rakastin kauniita vaippapinoja, isompien vaippojen metsästämistä, uusia kokeiluja ja jatkuvaa oppimista aiheesta. Puhumattakaan sen pienen suloisuuden katselemisesta, joka oli puettu villapöksyihin. Esikoinen oli päiväkuiva 1v 10 kk iässä ja yövaipoista luovuttiin parivuotiaan. Vaipoista luopuminen oli samalla haikeaa ja helpottavaa.

Nykyään tukihenkilökeikoilla kaivan joka kerta esille myös äiti-tuotteet vaikkei kiinnostusta olisikaan. Moni "tavallinen tallaajakin" kiinnostuu kestoliivinsuojista, jotka kuuluu nykyään jo äitiyspakkaukseen. Suuremmille porukoille kestositeistä ja kuukupeista kertoessa kuitenkin ilmeet on mielenkiintoisia. Yleisesti vastaanotto on negatiivinen ja vieroksuva. Usein porukasta joku kuitenkin uskaltautuu tilaamaan ja kokeilemaan, puskaradio laulaa ja hetken kuluttua porukoissa keskustellaankin kuka kotimainen valmistaja tekeekään parhaiten istuvat siteet. En tiedä ainuttakaan naista, joka kestoiluun päästyään olisi vaihtanut takaisin kertakäyttöisiin hygieniatuotteisiin.

Arjessa kestoilu vaippojen jäätyä näkyy lähinnä rätteinä. Keittiössä vanhoista sideharsoista, flanellilakanasta tai pikkuveljen pitkistä kalsareista ommellut rätit on korvaamattomia. Yksinkertaisuudessaan ne toimivat talouspaperin korvikkeena enkä lainkaan pysty samaistumaan äitien taivasteluun määristä minkä lapsiperhe kertakäyttöistä pyyhintä kuluttaa. Itse neulotut rätit vuosikymmeniä vanhoista Wetterhoffin pellavista on aivan ehdottomia tiskirätteinä, onneksi pellavia löytyy kaapista loppuelämän räteiksi...

Kestorätit vessassa aiheuttaa jo naureskelua. On tilanteita, joissa rätti ohittaa kertakäyttöisen käyttömukavuudessaan, mutta kannan nyt ja vastaisuudessa kyllä vessapaperia kaupasta kotiin. Ei huolta vieraat. Olen kyllä vieraillut vessassa, jossa paperin pönttöön pudotuksen sijasta tiputetaankin rätti pyykkikoriin eikä vessapaperi ole vaihtoehtona. 

Lopputulemalta olen äidiltäni varmasti oppinut, että sideharso on lapsiperheen pelastus. Äidilläni on päivittäisessä käytössä edelleen äitiyspakkauksen sideharsot, joista vanhimmat uhkaavasti lähestyy kolmenkymmenen vuoden ikää. Ehkä vastaisuudessa alankin tupaantuliaislahjoiksi antamaan itse neulottuja tiskirättejä ja sideharsoja?

maanantai 8. joulukuuta 2014

Lämmöllä tuntemattomalle


Päivän hyvä työ. 
Palkkioksi tulitikkuja, rautaa ja evästä. 
Kyllä taas sydämmein lämpiää. 
Kiitos ja ole hyvä.

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Alle vitosen


Omistanhan kahviastiaston, yhtenevän linjan ja kaikki ainekset kauniiseen kattaukseen. Kahviastiasto pölyttyy äitini kaapissa, valkoiset pöytäliinat on värjätty vihreiksi verhoiksi, kauneudesta ei ole tietoakaan. Vai onko? Mikä lopulta on kaunista?

Juhlia järjestäessä olen kuin Peppi Pitkätossu. Kaikki on vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun. Kahvepöydässä nököttää onnellisena retrotarjotin viime vuosisadan alkuisen Riihimäen kermakon kanssa. Nesteet juodaan sekameteli Teemoista ja antimet mussutetaan kultareunaisilta lautasilta. Sokerit noukitaan papinpihdeillä ja kakku katoaa suuhun hopealusikoilla. Metsovaaran pöytäliinan ja verhojen värien sekamelska aiheuttaisi taatusti herkimmissä migreenikohtauksen.

Monesti juhlissani muistellaan ja arvuutellaan. Tosin ajatuksia vaihtaa usein mummoikään ehtineet henkilöt, nuorempi polvi utelee muilta kuin meikäläiseltä olisiko jollakin lainata neutraalia pöytäliinaa. Kahvepöydässä tiedustellaan ja udellaan alkuperää esineistä. Ukot seisovat viiskytälukuisten lehtien mainoksia tuijottelemassa takkahuoneessa ja miettii miltä mikäkin auto aikoinaan kuulosti, tuoksui ja näytti. Näin jokusen vuoden alkuperää koskeviin uteluihin vastaillessa olen huomannut käyttäväni tiettyjä sanoja. Teemaan kuuluvaa sanastoa on mm. roskis, lasinkeräys, metallinkeräys, kirpputori ja huutokauppa.

Loppuun tulee usein todettua vielä "No maksoi se ainakin alle vitosen!"

lauantai 6. joulukuuta 2014

Askeleen suuremmissa Vansseissa


Neljä vuotta sitten tällä tunnilla kiikuin keinutuolissa Hämeenlinnan synnytysosastolla katsellen itsenäisyyspäivän vastaanottoa. Rinnalla tuhisi pieni nyytti, muutaman tunnin ikäinen. Jotain niin omaa ja rakasta. Kimpale kultaa ja vieläkin kalliimpaa. Elämäni tarkoitus ja päämäärä. Sinä päivänä ymmärsin miltä maailman suurin rakkaus tuntuu. 

tiistai 2. joulukuuta 2014

Oman lapsen tuoksu


Yli viisi kuukautta kotona. Ensitiedoista seitsemän kuukautta, sydämen pysäyttävästä soitosta yli puoli vuotta. Toukokuusta asti pieni mies on matkannut elämässäni. Jokaisessa päivässä, ajatuksissa ja suunnitelmissa.

Helppoa ei ole ollut. Kompastuksia on tullut, suoranaisia sudenkuoppiakin matkan varrelta löytynyt. Mennyt syksy on vaatinut järjettömän määrän ajatuksia, kyyneleitä, hakemista, mukautumista, kompromisseja. Toki joukkoon on mahtunut iloisia ja onnellisiakin hetkiä, jokaiseen päivään edes muutaman säteen verran auringonpaistettakin.

Olen tuntenut itseni satoja kertoja huonoksi äidiksi, kyynel silmässä pyytänyt anteeksi kiukutteluani tai suoranaisia räjähdyksiä. Olen vaatinut itseltäni liikaa. Olen ymmärtänyt, että ammattinimikkeistä huolimatta olen lapsilleni kotona vain äiti. En perhehoitaja tai varhaiskasvattaja, satutäti tai psykologi.

Sijaisvanhemmalle ei ole koulutusvaatimuksia. Toisinaan olisin ehkä onnekkaampi, jos voisin vetää pussin päähän ja olla näkemättä tiettyjä asioita ja piirteitä, jotka heijastaa mahdollisesti tulevaisuuteen. Koen syyllisyyttä liiasta ajattelusta ja järkeilystä, asioiden pohtimisesta.

On ollut päiviä ja viikkoja, jolloin on saanut hakata päätä seinään ajatellen miksi ihminen eläissään tähän ryhtyi. Päivääkään en ole ajatellut tämän olevan työtä. Tämä on elämääni, halu olla äiti pienelle ihmiselle niin kauan, kuin siihen tarve on. Helppoa se ei ole ollut, kiintymyssuhteen luomisen kanssa olen tehnyt valtavan määrän työtä, jakanut toisinaan pusuja ja sanoja, jotka ei ole tullut suoraan sydämestä. 

Näin kahdesti erilaiseen äitiyteen syntyneenä uskon myös siihen, että yksikään biologinen äiti ei voi aistia millaista on sijaisäidiksi syntyminen. Tunteiden määrä on niin uskomaton, räjäyttävä ja ristiriitainen, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Se pitää itse kokea.

Tänään ennen nukkumaan menoa tapahtui kummia. Poika kiipesi syliin, halasi niin, että lähes sattui. Oli niin iholla, ettei uskoisikaan. Rutistin yhtä lujaa, haistoin tukkaa ja pussailin. Vihdoin huomasin sen. Poika tuoksui omalta. Ei vieraalta lainkaaan. Haistoin uudestaan ja vielä kolmannenkin kerran. Rutistin lujaa ja sanoin rakastavani. Niin rakastinkin, tunsin pohjatonta kiintymystä ja yhteen kuulumista. Edes muutamien minuuttien ajan. Aidosti ja suoraan sydämestä, pätkääkään empimättä.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Reeraajat

 

Ajaessani mummilan pihaan lapsi totesi takapenkiltä "Äitiii, miksi enomiehen uusi auto on taas heti rikki?". Totta, ainahan ne on palikoina ennen kun liikenteeseen päätyvät.

Lapset omaksuu monia, lähes kaikki tapansa vanhemmiltaan tai muilta lapsuudessa läheisiltä henkilöiltä. Näin aikuisena onkin hauska ajatella mistä kaikki omat tavat on peräisin. Pienestä pitäen olen  jännityksellä odottanut mitä aarteita purkuauton takapenkin alta löytyykään, omaksunut aarteiden metsästyksen huutokaupoista, kirpputoreilta tai roskiksista. Perinyt mielikuvituksen uusiokäyttöön ja hulvattomiin ideoihin. Käsityksemme ihmisistä, elämästä, arvoista, kauneudesta ja pyörivästä maailmasta on melko yhtenevä. Äidiltä olenkin perinyt enemmän tunnemaailmaan vaikuttavia piirteitä ja selkeiden linjojen tavoittelua monilla elämänalueilla.

Pikkuveljeni autoon palatakseni huomasin tänään miten meillä on isän ja nuoremman veljen kanssa yksi selkeästi yhteinen piirre; metsästetään romuja, reerattavaa, uudistettavaa. Harvoin käsiin päätyy mitään täydellistä, aina pitää olla jotain nypittävää. 

Ja mihinkä ne hiljaiset illat on käytetty.. Viiden sentin Converset kohtasi kloriitin, kangastussin ja lakkautetun päiväkodin roskiksen tarjoaman koristenauhakerän. Lapasien langat on purettu Someron Ecotekolasta ostetusta kaulaliinasta. 0,55e ei liene paha hinta parille villasukkia, yksille lapasille ja "uusille" Consseille. Minäkö reeraaja? Onko meitä muita?