sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Ei tekosyitä


Näin keväisin, rantakauden ollessa viikkojen päässä naiset potee stressiä. Ollaan dieetillä ja liikutaan kuin jänekset, kisataan mittanauhan ja vaa'an kanssa. Osallistutaan kymmien eurojen hintaisiin nettivalmennuksiin ja hankitaan treeniohjelma. Vedetään överiksi ja syödään nälissään levyllinen suklaata. Samana iltana skipataan lenkki, kun sattuukin olemaan se aika kuusta jolloin ei oikein irtoa. Aina löytyy jokin hyvä syy.

Lapset, mikä ihana tekosyy olla liikkumatta. Valitettavan usein silmät ympyrkäisinä seuraan lapsia, joiden motoriset taidot maastossa liikkumiseen tai kiipeilyyn on jäänyt vaippapöksyjen tasolle. Syitä on helppo etsiä niistä henkilöistä, joiden kengänkoko hipoo neljääkymppiä. Lapsuudessa, kotikasvatuksessa, vanhempien esimerkillä luodaan pohja läpi elämän kantavalle kipinälle liikuntaa kohtaan.

Liikkuminen on lopulta hyvin pieniä tekoja. Asioiden muuttamista normaaleissa rytmeissä. Roskapussin voi kiikuttaa ulos kyykkäämällä, postin voi hakea tienhaarasta kävellen auton sijaan, lähikauppaan pääsee nopeammin pyörällä kuin autolla, uivien lasten rannalta katselun sijaan voi itse osallistua vesileikkeihin, puolituntisen somen äärellä voi korvata ehtojumpalla, kuperkeikkojen tekeminen kesäisellä nurmella ei tee pahaa aikuisen terveydellekään. 

Yhden aikuisen perheessä pitää toisinaan käyttää luovuutta. Viikonloppuisin juoksen lapsuudenmaisemissa lähisuvun viihdyttäessä lapsukaisia, lapsivapaina iltoinani vedän useimmiten trikoot jalkaan heti töistä päästyäni. Viikolla useimmiten ehdin sipaista lenkille hevospoluille ennen lasten kotiutumista. Aikaa ja mahdollisuuksia löytyy vaikka tilaa tekosyillekin olisi.

Lapset nukkuivat onnellista unta mummilassa. Vedin tossut jalkaan ja suuntasin navetalle. Juoksin pientä rinkiä; ylös mastolle, metsän kautta lehmien tallomia polkuja alas, kuivurin betonipermantoa pitkin syviä askelkyykkyjä, tikapuissa vedin jokaisella kierroksella viitisen leukaa. Kierroksia kerääntyi kahdeksan, aikaa kului 45 minuuttia. Sapuskaa nassuun ja unille. 

Aamulla löysin itseni jälleen trikoot jalassa navetalta. Lapset mylläsi pahnakasoissa, ruokki lehmiä ja kolisti kiviä kaivurinkauhaan. Sillä aikaa Pappadiippa hyppi box-hyppyjä pahnapaalille, askelsi, kyykkäsi ja punnersi jalat paalin päällä. Enkä keksinyt ainuttakaan tekosyytä miksi olisin seisonut tumput suorana ja haukotellut.

En tarkoita, että aina pitäisi olla reipas ja liikkuva. Laiskottele, kun laiskottaa, herkuttele kun herkuttaa. Sopivassa suhteessa kaikkea, hieman kipinää jokaiseen päivään.


Ps. Ei Robin, ei Elastinen vaan Kiira Korpi. Mimmissä on kipinää!

lauantai 30. toukokuuta 2015

Koti?


Edellinen kirjoitukseni sai ihmiset tarttumaan yhteen sanaan. Rivitalo. Sain negatiivista palautetta useammasta suusta, kummastelua. Sekoaisin, ahdistuisin, kuolisin henkisesti. Kehoitettiin miettimään kerran jos toisenkin.

Olen miettinyt asiaa, uskomattoman paljon. Oikeastaan päivittäin. Asuin koko lapsuuteni maalla omakotitalossa, kasitoistakesäisenä muutin vuokralle rivitaloasuntoon. Turhautti joka kuukausi polttaa rahat savuna ilmaan vuokraa maksaessa. Vuoden kuluttua sitouduin omakotitalon puolikkaaseen, helpotti vaikkei talo kodilta tuntunutkaan.

Lusikoita jakaessa päädyttiin helpoimpaan ratkaisuun; kolme jää, yksi lähtee. Etsitään suuntaa, kypsytellään ratkaisuja. Olen käynyt lukuisissa näytöissä, kevääseen asti päämääränä löytää omakotitalo itselleni. Yksi puhelu muutti kaiken. Tarjottiin unelmieni täyttymystä, juuri sitä mitä kaikki vuodet olin odottanut. Istuttuani veteraanin kanssa pihasaunan lauteilla, päästyäni liiankin lähelle haavettani, aloin ajatella elämääni juuri nyt. Haluanko viettää tässä iässä kaiken vapaa-aikani vuotavia tiilejä vaihdellen, vanhoja ikkunoita kunnostaen, neljää muuria lämmittäen, puutarhaa hoitaen, jäätyneiden putkien kanssa taistellen, 60 km päivässä työmatkoja ajellen?`Ehkä se oli unelmani. Mennyt unelma taakse jääneestä elämästä.

En ehdi, en jaksa, en motivoidu, en kykenekään hoitamaan yksin kaikkea mitä omakotitalo vaatii. En tässä elämäntilanteessa. En ole valmis uhraamaan yksinäisistä illoistani ainuttakaan huushollaamiseen. Haluan elää nuo illat itselleni, kerätä voimia ja tehdä asioita joista nautin. Koti on töihin palaamisen jälkeen ollut lähinnä katto pään päällä. Paikka, jossa tehdään ruokaa, pestään pyykit, kipaistaan suihkussa, nukutaan ja leikitään. Sitä se tulee olemaankin.

Eilen juoksin jälleen tutuksi muodostuneissa maisemissa. Olin tavattoman lähellä maaseutua, peltoja ja metsiä. Samalla vain muutaman kilometrin päässä keskustasta, työpaikastani, kaupoista ja harrastuksista. Jo aikani olen miettinyt, että täällä tai toisella kaupungin syrjäseudulla voisi olla tulevat vuoteni, asuntolainani kiinni rivitalon pätkässä. Illalla saunottuani kaverin kanssa jopa hän alkoi nyökytellä ajatuksilleni. Ehkä sen vain pitäisi mennä näin. Järkiratkaisu.

Aamulla heräsin. Näin sen kaiken sotkun ympärilläni. Siivosin neljä tuntia taloa, joka tuntuu päivä päivältä vähemmän kodilta. Viimein sain pestyä edellisen viikonlopun reissutarvikkeet, huuhdeltua homehtuneet eväskipot tiskikoneeseen ja pyöritettyä koko viikon pyykit. Ei helpottanut. Söin perinteeksi muodostuneen lauantaisen lohisalaattini yksin terassilla ja mietin ettei se yhtään hullumpaa olisi rivitalon takapihalla nautittunakaan. 

Jäisinhän omakotitalosta ikävöimään pieniä asioita; ulkona narulla kuivatettuja pyykkejä, talvi-iltojen takkatulta ja keskuspölynimuria. Kenties joku omakotitalollisista tuttavistani ilahduttaisi maansa myynyttä naista kutsumalla taloaan lämmittämään, pyykkejä ripustamaan tai imuroimaan?

Iltapäivällä ajeltiin Somerolle. Siihen taloon, joka on kaikkien itsenäisten vuosienkin jälkeen koti eniten maailmassa. Kenties vielä jonakin päivänä, vuosien tai vuosikymmenien päästä jossakin päin maaseutua sijaitsee talo, jota Pappadiippa voi koko sydämestään aidosti kodiksi kutsua.

torstai 28. toukokuuta 2015

"Oot mun oma tyhmä aurinkoinen"


Olen monesti sanonut olevani sosiaalinen erakko. Tarvitsen omaa tilaa, omaa aikaa. Rakastan iltoja, jolloin talo hiljenee, kukaan ei enää vaadi mitään. Saan pitää elämäni langat omissa käsissä, kiskoa ja repiä milloin mistäkin haluan. Kukaan ei ole määräämässä, vaatimassa, toivomassa, kiukuttelemassa tai odottamassa yhtään mitään. Voin jättää tiskit pöydälle, pyykit viikkaamatta tai siirtää suihkussa käynnin aamuun. Olen oman elämäni neiti.

Monesti udellaan olenko yksinäinen. Ehkä hetkittäin. Hyvin pienissä, ohi kiitävissä tilanteissa kaipaan ihmistä, jonka kainaloon voisi käpertyä. Häntä, joka kuuntelisi ja kuulostelisi. Ymmärtäisi jo alkavasta lauseesta, muutamasta sanasta. Joku johon tukeutuisi, johon luottaisi aidosti. Ihmistä, jonka vuoksi ei tarvitsisi miettiä, stressata tai pelätä. Häntä, joka olisi ihminen ihmiselle, lähellä ja käytettävissä. Olen realisti ja tiedän ettei moista ihmistä ole olemassakaan, lienevät herttaisimpia haavekuvia.

Sanovat, että silmistäni huokuu onnellisuus. Haluan elää hetkessä, tunteessa, lämmössä. Antaa sen kaiken mitä itsestäni olen valmis antamaan, ottaa sen mitä muut haluavat antaa. Haluan arvostaa ja kunnioittaa, saada mitä ansaitsen. Suunnittelen rivitalopätkää ja asuntolainaa, ajattelen tulevaisuuteni yksin, kolmisin. Pidän aistit auki, silmät kirkkaana, hymyn huulilla. Elämä vie mukanaan, olen varma.

Pidän työstäni. Valtavasti. Rakastan lasten estottomuutta, suoraa puhetta ja pirskahtelevia tunteita. Eilisen työnohjauksen jälkeen mieli oli kevyt, olin saanut nauraa ja jakaa tuntemukseni arjestani, työstäni ja toisenlaisesta äitiydestäni. En itkenyt, en kyyneltäkään. Viimeisillä minuuteilla ennen työvuoroni loppumista olin saanut kuulla kauniita sanoja, arvostusta. Palautteen alkuperäinen antaja oli aidoin ihminen maailmassa, lapsi.

Illalla leivoin pullaa, taikinaterapiaa täydellisen päivän päätteeksi. Puolen litran taikina kohosi kohoamistaan, olihan se höystetty suurella sympatialla, ripauksella rakkautta ja lämpimillä ajatuksilla. Lopulta taikinasta valmistui 78 puustia. Pakkasin omenaiset kolmeen koriin, hipsin aamusella ympäri työpaikkaa jakaen salaisia nyssyköitä, nähden pieniä kirkkaita silmiä ja iloisia ilmeitä.

Iltapäivällä keräsin halauksia, onnellisia kiitoksia ja toiveita santsikierroksesta. Palaute oli rehellistä, tyytyväistä ja ikimuistoista. Aistin ilmeitä, tunnetiloja ja koitin painaa sanoja mieleeni. Annoin itsestäni niin vähän, mutta he kymmenet ihanaiset antoivat niin valtavasti.

Aamulla olin saanut nyrkin vatsaani, anteeksi pyytävän halauksen ja toteamuksen "oot mun oma tyhmä aurinkoinen". Alituiseen haettiin läheisyyttä, hellyyttä ja välittämistä, samalla sanottiin tyhmäksi, ärsyttäväksi ja tuhmaksi. Kieltäydyin yhteistyöstä, loukkaannuin. Muutaman minuutin kuluttua kuulen nimeni, anteeksi pyytävät silmät toteaa "Anteeksi, en mä tarkottanut. Ne tyhmät sanat vaan tuli mun suusta. Oot kiva, tykkään susta. Voisinko mä saada vielä lisää sitä tosi hyvää pullaa?"

Juuri näiltä, ihmisiltä aidoimmillaan saan sen kaiken kunnioituksen, kiitoksen ja arvostuksen mitä kaipaan. He ei salaile, valehtele tai jätä asioita kertomatta. Heiltä saan voimaa, energiaa ja rehellistä rakkautta. 


sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Kansallispuistopäivä Torronsuolla


Aurinkoinen aamu toi ajatuksen suolle lähtemisestä, kiskaisin metsäpöksyt jalkaani jo kolmantena päivänä peräkkäin. Kummityttöni siskonsa kera lyöttäytyi mukaan, mummikin halusi matkaan ja lopulta myös veli tyttärensä kera kulki samoilla reiteillä. 

Matkalla jouduin nöyrtymään neljälle kyytiläiselleni, kun iskin yleisön pyynnöstä Robinit soimaan. Lapset kirmasi pitkin pitkoksia, aikuiset jäi auttamatta hännille. Syötiin eväät nuotiolla ja nautittiin täydellisyyttä hipovasta säästä.

Kotiin lähtiessään kummityttö kääntyi pyörällä takaisin, riensi halaamaan ja kiitti miten hauskaa hänellä olikaan ollut. Ymmärsin jälleen miten pieni teko itseltä voi olla tavattoman ikimuistoinen tilanne lapselle.

lauantai 23. toukokuuta 2015

Varteenotettava / Korteniemen perinnetila


Menneenä talvena opin ainakin yhden asian. Sanan varteenotettava merkityksen. Aikanaan, kun leivät leivottiin itse, iskettiin parhaimmat yksilöt vartaaseen kuivumaan. Tietysti naapureissa ja kyläläisissä kateutta aiheuttamaan, talon naisväen ylpeyden aiheiksi.

Eipä putkahtanut tänä vuonna Pappadiipan käsistä yhtään varteenotettavaa, mutta tuvan täydeltä pieniä ja hieman suurempiakin leipureita pyöräytteli tänään Korteniemen perinnetilalla ruisleipiä toistasataa kipaletta. Tuvan vanhaan uuniin upposi kerralla viitisentoista enemmän tai vähemmän yksilöllistä taidonnäytettä.

Kuulumisia ja halauksia vaihdeltiin, tutut nassut hauskuutti lapsukaisia, savusaunasta nousi ylös mäkeä onnellisen oloisia kulkijoita, tuvan kattilasta kauhoin valtavan annoksen aina yhtä täydellistä kaalikeittoa, kotiin kannoin ainekset uutispuuroon. 

Aamuiset sateet ja yön seinähirsissä vihmoneet tuulet vaihtuivat iltapäivällä auringonpaisteeseen, ruispelto antoi vahvoja merkkejä syksyllä odottavista puimapuhteista. Korteniemen ensimmäinen tapahtumapäivä on itselleni kesän ensimmäinen päivä. Tervetuloa suvi suloinen, olenkin jo odottanut!

torstai 21. toukokuuta 2015

Lyhty, joka palaa roihuten


Lyhty sammunut pääni päällä 
Ei yksikään ajatus elä 
Kipu esittäytyy ystävänä 
On aina vain lähempänä 

Vaali sitä rakkaudella 
Sillä ei ole minulla toista 
Huokaan hiljaa eikä kukaan vastaa 
Päivät seuraavat toinen toistaan 

Ja minä odotan 
Jotain tapahtuvan 
Ja minä odotan 
Jonkun saapuvan 

Onko jossain minulle koti 
Johon joku minua kaipaa

Muistelen aikaa jolloin vielä 
Nauroin ja tunsin vihaa 
Nyt olen kehys vailla kangasta 
Luuta ja heikkoa lihaa 

Ja minä odotan 
Jotain tapahtuvan 

Onko jossain minulle koti 
Johon joku minua kaipaa 
Ryntääkö joku syliin 
Jos olen ollut poissa pitkän aikaa 
Itkeekö joku jos kuulee minun kuolleen pois 
Huomaako edes kukaan 
Onko haudallani kynttilöitä 
Kukkia saanko mukaan...

Mokoma - Mutta minulta puuttuisi rakkaus
  
Kahdessa tunnissa. Kasvoin ihmisenä metrin, opin elämästä vuosien edestä, ymmärsin miten pienistä muruista maailma rakentuu.

Nuo tärkeät tunnit sai jälleen ymmärtämään miten onnekas, onnellinen ja onnistunut olenkaan.