torstai 29. joulukuuta 2016

Ojasta allikkoon ja sieltä takaisin - asiaa ehkäisystä


On asioita, joista ei puhuta ääneen. On itsestään selvää, että melkoisen moni maamme kansalainen on saanut alkunsa silkkana onnenpotkuna tai vahingonlaukauksena, kuinka sen nyt muotoileekaan. On myös perin tavallista ja suositeltavaakin, että pariskunnat tai peräti yksin elelevät vannoutuneet "en kyllä ikinä hanki parisuhdetta"-ihmiset käyttävät ehkäisyä mikäli ei jälkeläisiä tähän maailmaan halua saattaa tai köyttää pöksyjään piukasti paalinarulla umpisolmuun. Miksi näistä asioista ei saa puhua ääneen?

Omalla kohdallani olen läpi käynyt ennen lapsen syntymää liki kaikki mahdolliset ehkäisymenetelmät. Nähty on kaikki luonnolliset ja luonnottomatkin vaihtoehdot, kerta toisensa jälkeen hormonit pisti koko kehon sekaisin. Lopulta aikansa odotettuaan tytär ilmoitteli tulosta ja elämä raskauden kanssa oli yhtä juhlaa. Ei kipuja, ei kärsimyksiä. Niitä kuukausia jäin tottavie kaipaamaan.

Kolme kuukautta synnytyksen jälkeen, täysimetyksestä huolimatta podin jälleen ensimmäiset päivien pituiset sängyssä itkemiset silkasta kivusta. Olenkin monesti ajatellut, että synnytys oli itselleni helppo ja supistukset oli kuin entuudestaan tuttuja. Oikeita hengitystekniikoita olin käyttänyt tiedostamatta jo vuosia rentouttaakseni lantion seutuvia. Yhdet kuukautiset pyörittyäni, kirottuani ne ihmiset alimpaan helvettiin, jotka vannoivat kipujen jäävän synnytyssaliin olin valmis koittamaan hormonikierukkaa.

Olen paljon keskustellut niin naisten kuin miestenkin kanssa ehkäisyasioista. Huolestuttavan vähän miehet jaksavat asialla päätään vaivata, lähinnä naisten hoidettavaksi homma tuppaa kallistumaan. En puhu nyt ainoastaan kymmenen vuoden avioliiton nähneistä miehistä vaan myös viikottaisia yökavereita hakevista Tinder-saalistajista. Lopputulemalta on ollut melko yhdentekevää onko miehellä ollut lapsia vai ei. Keskusteluissa on monesti puhuttu nimenomaan raskaudenehkäisystä, hyppykupat ja kuudet kaverit on unohdettu lähes täysin. Kaikkia miehiä moittimatta on joukossa myös niitä valveutuneita yksilöitä, joilla yöpöydän laatikko on yhtä säntillisesti varustettu kuin tärkeimmän työkalupakin sisältö. 

Toki miehillä on omat murheensa, mutta monesti on saanut puhista tätä luojan lykkyä syntyä naiseksi. Samojen asioiden kanssa puhisee valtaosa tuttavapiiristäni enkä ole suinkaan ollut yksin ehkäisypulmien kanssa. Hyvin harvalle tuntuu löytyneen sitä oikeaa ja keholle sopivaa ehkäisyä. Sivuvaikutukset tuntuu olevan toinen toistaan hurjempia ja melkoisen usein lopulta sallittu raskaus on yhtä suuri helpotus kuin itselleni oli aikoinaan. 

Ensimmäinen hormonikierukkani tuli keväällä tiensä päähän, tai no aikaansaamattomuuteni vuoksi vasta tänään. Monelle kaverille naureskelin, että alkuperäisessä suunnitelmassani juuri nyt tarkoitukseni oli hankkia itseni raskaaksi toiseen kertaan. Ei mennyt ihan kuin Strömsössä tämä ajatus... Pohdittuani rapiat viisi vuotta Mirenan hyviä ja huonoja puolia, elämää kierukan kanssa ja ilman en ollut lainkaan varma vielä odotustilassakaan vaihdetaanko kierukka vai otetaanko kokonaan pois. Oven avautuessa, kutsun käydessä kuin salamana olin varma päätöksestäni. 

Hormonikierukka on itselleni sopinut vaikka monelle muulle senkin sisältämä hormonimäärä on liikaa. Ensimmäisen vaikean vuoden jälkeen elämä on ollut suorastaan helppoa ja huoletonta. Luonnollinen ehkäisymenetelmä olisi toki herne polvien välissä, mutta kiusanani olevia kiputiloja se ei valitettavasti korjaa.

Iskin takapuoleni lääkärin penkkiin ja päästin suustani sen lauseen, jota olin parin vuoden ajan pohtinut ja kyseenalaistanut. Vartin kuluttua olin ulkona ovesta, kevein mielin ja helpottuneena. Nyt voin sulkea silmäni asialta, elää helppoa ja huoletonta elämää seuraavat viisi vuotta. Ja onnekkaana sanoa ihmisille, että olen löytänyt ehkäisymenetelmän, jonka kanssa on sinut niin keho kuin mielikin.

maanantai 26. joulukuuta 2016

Kaksi yksinäistä / Korteniemen perinnetila


Mieli huusi hiljaisuuteen. Joulukuun jatkunut itsestä riippumaton hulabaloo purkautui joulupäivän aamuna. En omista joulukoristeita, -verhoja enkä juuri joulumieltäkään. Muutaman paketin päälle kietaisin juuttinarut, ärsyynnyin päivä toisensa jälkeen naapuruston valosirkuksesta, niukin naukin selvisin töissä joulujuhlasta. Ruokakaupoissa ei ole uskaltanut kuin silmät puolittain kiinni juosta läpi enää viikkoihin. En kestä joulua, en tottavie. 

Tallustin jalan alla pakastuvaa sammalikkoa pitkin. Ritisi rentouttavasti korvaani, jääriisteet kenkien alla järvellä puhui omaa kieltään. Kuuntelin Korteniemen perinnetilan hiljaisuutta, jutustelin joulupukkia muistuttavan retkiluistelijan kanssa, nautin yksinäisyydestä. Näky oli niin toinen kuin kesällä, luonto oli hiljaa ja ilta tummui aikaisin. Nurkat nukkui horroksessa, kukaan ei toivottanut tervetulleeksi.

Saavuin lopulta nuotiolle. Hiljattain saapunut retkeilijä tervehti hiljaa, näytti kaipaavan yksinäisyyttä. Istuin toiselle puolen nuotiota kuin anteeksi pyydellen vaikka kuulin olevani tervetullut. Huokaisin hiljaa, kerroin miten pääni on niin kaivannut hiljaisuutta. Hän naurahti, viikon matkalla ollut oli tankannut mielensä luonnon äänillä ja yksinäisyydellä ajatuksena palata pian kaupunkiin. Muutamassa lauseessa lukot murtuivat, puhuimme samaa kieltä.

Kului tunti, lopulta kolmas ja neljäskin. Kaksi toisilleen tuntematonta jouluahdistunutta saman nuotion äärellä. Hiljaisesta miehestä kuoriutui ajatteleva ja opettavainen toveri. Naurettiin monet kerrat, ymmärrettiin toistemme ajatuksia ja tuntemuksia, puhuttiin samalla kielellä. Harvoin saa kokea mitään tällaista tuntemattoman ihmisen kanssa. Lopulta termospullosta tippui viimeiset tipat kuppiin, oli aika pakata kimpsut ja kampsut.

Se hetki oli haikea. Siinä vierellä oli tunteja ollut ihminen, joka jäi varmasti iäksi mieleeni. Sellainen ihminen, jonka oppi muutamassa tunnissa tuntemaan paremmin kuin toisia oppii vuosiin. Tyyppi meni sydämeen asti, jonne harva yltää. Iloisten heippojen jälkeen, parin kysymyksen saattelemana lupasin ensi kesänä olla takuulla samassa paikassa niin monena viikonloppuna.

Pois päin kävellessä jäin seisomaan metsän reunalle. Toinen yksinäinen istui pimeässä illassa räiskyvän nuotion äärellä kirkkaan tähtitaivaan alla. Hymyilin ja jatkoin matkaani. Sammal ritisi jalkojen alla illan pimentämässä metsässä. Jatkoin jälleen yksin, omia polkujani kulkien. Onnellisena ja rentoutuneena, hyvästä seurasta nauttineena. Ehkä me ensi kesänä jälleen tavataan.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Ensimmäiset kaverisynttärit eskarilaiselle

 

Olen kuullut vanhempien sanovan kaverisynttäreitä maanpäälliseksi helvetiksi. Enkä ihmettele, eiliset juhlat hirvitti hieman jopa ammattikasvattajaa. Pari viikkoa sitten hammasta purren ostin tyttären kanssa Frozen-kutsukortteja Prismasta. Ynnäsin askartelutarvikkeiden hintoja ja omaa jaksamistani. 4,20e maksava kahdeksan kutsun paketti sujahti kärryyn. 

Suunniteltiin yhdessä tulevaa. Kauhukuvissani näin hirveät määrät tyhjiä pillimehupurkkeja, hajonneita leluja, kermalla lähmittyjä seiniä ja tahmaisia lattioita. Lapsi sai ostaa pillejä ja servettejä kaupasta, pussillisen ilmapalloja ja sydänkoristeita mokkapaloille. Kaikkien prinsessojen suruksi näissä juhlissa ei syötäisi kertakäyttöastioilta, se oli ehdoton raja hömpötyksille. 

Kaupat pursuaa synttärikrääsää. On viirinauhaa, tiaraa, hattuja, lahjapusseja, kiitoksia ja kutsuja jos jonkinmoisia. Katsellessani hyllyjä viherpiipertäjäsilmin, totesin lapseni saavan melko minimalistiset syntymäpäivät. En nähnyt mieltä hankkia tavaraa, joka on yksien juhlien jälkeen silkkaa jätettä. Puhumattakaan miten mauttomilta kaikki hyllyssä lojuva krääsä näyttikään. 

Yksi toisensa jälkeen tyttöjä tupsahteli huusholliin. Lopulta eteisessä oli kahdeksan vierasta paria kenkiä, kotiseinien sisällä kymmenen lasta. Vartin kuluttua juhlien alkamisesta kurkistin kelloa huokaisten; pesuhuoneessa pissatettiin vauvanukkeja, nukkekodissa oli järjestys vaihtunut ja ensimmäisen sukkapöksyjä ripusteltiin patterille kuivumaan. 

Lahjapaketeista kuoriutui pikkutyttöjen ihanuuksia; barbeja, prinsessoja, Frozeneja, laukkuja, poneja... Lapsi oli onnessaan, itseä lähinnä kauhistutti kääreiden tuoma pussillinen pvc-jätettä ja materian määrän lisääntyminen kodissa. Katsoessani onnellista tytärtä unohdin kaikki rumat ajatukseni vanhojen lelujen karsimisesta uusien tieltä.

Lopulta kaksi tuntia meni nopeasti. Kukaan ei itkenyt tai ikävöinyt, kaikki innostui yhteisleikeistä, oli jännittävää syödä olohuoneen lattialla herkkuja niin paljon kun napaan mahtuu ja jokaisen suusta vanhemman astuessa ovesta sisälle tuli tyypillinen "emmä halua vielä lähteä kotiin"-vastaus. Yllättäin jopa itse selvisin ilman suurempia henkisiä traumoja, yksikään esine ei hajonnut eikä seiniltäkään löytynyt kuorrutteita. 

Lapseni syntymäpäivistä jäi jäljelle pussillinen sekajätettä, liiaksi uutta materiaa, iso kasa herkkuja, väsynyt äiti, iloinen päivänsankari ja tyytyväiseltä vaikuttavia kavereita. Ei ollut satojen eurojen kemuja, ohjelmaa ja aktiviteettia, kotiin vietäviä nyssyköitä tai hienoja teemoja. Eilisen jälkeen vakuutan itselleni, ettei moisia tarvita jatkossakaan.

Tulen varmasti hakemaan lapsiani monilta syntymäpäiviltä, joissa on ollut jotain paljon hienompaa ja hohdokkaampaa. Siinä kohdassa lupaan kiittää lapsille tarjotusta elämyksestä ja toivon, että jokainen muukin vähemmällä yrittävä vanhempi ja lapsi saa rauhan järjestää juuri sellaiset juhlat, kun itselleen sopivimmaksi kokee.

tiistai 29. marraskuuta 2016

Vaikeasti tavoiteltava


Erään ystäväni hiljattain siirryttyä älypuhelimien ihmeelliseen maailmaan vannoin, että hänen elämä tulee muuttumaan. Sukkuloidessani hänen Androidinsa ihmeellisessä ja uudessa maailmassa aloin miettiä myös omaa suhtautumistani puhelimeen ja sen käyttöön. Ystävän perimmäinen syy perinteisen nappulanokialaisen vaihtamisessa älyluuriin oli töiden vastaanottaminen. Ehkä ihan perusteltu ostos sitten kuitenkin taloudellisen turvan jatkumisen kannalta.

Itse sain ensimmäisen älypuhelimeni vajaa kaksi vuotta sitten. Lähes pakottamalla otin käyttöön pikkuveljen vanhan Lumian. Muutama kuukausi myöhemmin kyseinen puhelin sanoi yhteistyöstä irti ja marssin Prisman tiskille ostamaan hätäpäissäni halvimman, edeltäjänsä kanssa samoille viivoille päätyvän kapulan. Seuraavana päivänä tiputin luurini pesuhuoneen lattialle, josta muistona olenkin kuljettanut menneen rapian vuoden jesarilla korjattua älyttömyyspuhelinta taskussani. 

Tuo luuri on aiheuttanut hilpeyttä, kysymyksiä ja kommentointia laajalti. Ettäkö nyt haaskaisin rahojani uuteen puhelimeen, kun vanhakin pelaa. Sillä pystyy soittamaan, laittamaan viestiä ja ottamaan utuisen sumuisia tunnelmakuvia. Sovellukset pelaa silloin kun ne haluaa ja nettisivut aukeaa puolittain. Elämä on kerrassaan mielenkiintoista, ei stressaavaa tai ärsyttävää. Siinä vaiheessa, kun sammutin puhelimeni toistakymmentä kertaa päivän aikana sim-virheen vuoksi aloin jo vakavasti itsekin miettiä millä linjoilla jatketaan; kaivanko näppylänokialaisen kaapin perältä vai satsaanko uuteen puhelimeen, jonka tuotanto-olojen eettiset tekijät, hiilijalanjäljet ja tulevaisuuden näkymät korjattavuudessa, hävityksessäkin sai kauhistelemaan edessä olevaa hankintaa. 

Lähimmäiset on jo oppinut tavoilleni, josta heille annan suuren plussan. Harvoin olen tavoitettavissa, vastausta voi joutua odottamaan tunteja tai jopa päiviä ja mitään pahaa ei ole elämässäni tapahtunut, en ole suuttunutkaan vaikken soittaisi aina takaisin. Pitääkö ihmisen olla jatkuvasti tavoitettavissa? Pitääkö olla huolissaan, jos ystävä ei vastaa viestiin vartissa, tunnissa tai vuorokaudessa? 

Käytännössä pidän aina puhelimeni äänettömänä, koska en tykkää jatkuvasti häiritsevistä piippauksista ja kilinöistä, joita älyluurit alituiseen päästelee. Työpäivän aikana harvoin edes vilkaisen henkilökohtaista puhelintani ja kotosalla tuskin ehtisin tai haluaisin kenenkään kanssa rupatella silloin kun lapset on valveilla. Ei ole lainkaan tavatonta, että nakkaan puhelimen aamulla töihin lähtiessä veskan pohjalle ja noukin sen illalla hiljaisuuden laskeuduttua jälleen esille. Haluan elää elämälleni, en puhelimelle.

WhatsApp on äärettömän upea keksintö. Alentaa kynnystä sosiaaliseen kanssakäymiseen huomattavasti verrattuna soittoon tai tekstiviestiin. Toisinaan tulee turistua ryhmissä ystävien kesken pitkiä toveja illan hämyssä, joka plussana ja miinuksena korvaa osan myös kasvokkain käytävistä keskusteluista. Työasioissa käytän kyseistä sovellusta lähinnä kuvien jakamiseen. Lisäksi WhatsAppin avulla voi usein näppärästi tsekata mihin aikaan ihmiset on kotiutunut riennoistaan yöllä tai onko ylipäätään herännyt seuraavana aamuna. 

Työaika ja henkilökohtainen puhelin ei kuulu yhteen. Ei ainakaan omalla alallani. Tiedän, että monet vanhemmat viettää lasten valveillaolosta liian paljon aikaa luuri kädessä. Oma näkemykseni on, että älylaitteet pitäisi säilyttää muualla kuin räpylässä lasten parissa työskennellessäkin. Työn puolesta joutuu älylaitteita kantamaan mukana ja huonolla omallatunnolla myös käyttämään, joten omasta puolestani työasioissa laukussa viestejä vilkuttava luuri saa olla aivan ylhäisessä yksinäisyydessään. Vapaa-aikanakin työasioita koskevat viestiketjut pysyy suljettuna, joten puskaradio tai "rikkinäinen puhelin" tavoittaa ehkä viimeistään siinä vaiheessa meikäläisen korvat, kun asiat ovat jo ohi. Plussalle vai miinukselle, tiedä häntä.

Toisinaan kaipaan kuukausia, jolloin en omistanut älypuhelinta tai internetiä, olin poistunut sosiaalisesta mediastakin. Tiesin sään ikkunasta katsomalla, maksoin laskut kerran kuukaudessa, viikottainen aikani tietokoneella rajoittui tuntiin tai kahteen. Elämä oli huoletonta, kuin omassa kuplassa vailla ympäröivän maailman murheita. Sosiaaliseen mediaan palasin myöhemmin uudelleen, löysin itseni liian usein roikkumassa Instagramista tai ärsyyntymästä Facebookista. Mitta tuli jälleen täyteen muiden ihmisten elämää. Vietin muutaman viikon vailla kumpaakaan palvelua ja tyhjensin samalla pääni, kelasin miten jatkossa toimin säästääkseni itseäni. Löysin kultaisen keskitieni; kun haluan aidosti tietää mitä muille kuuluu kuvina tai sanoina, voin selata kanavat läpi, mutta saatan olla myös päiviä poissa muiden ihmisten parista. Tykkään olla tietämätön asioista, joista käytännössä koko maailma tai vähintään kylä tietää. Asiat, jotka ei vaikuta omaan elämääni voi yhtä hyvin pysyä tietämättömissäkin.

Uudelle luurilleni ei ollut suuria vaatimuksia. Pärjäsin vanhalla rämälläni oikein hyvin, kunnes viimeiset sekoilut alkoi, mutta toivoin uuden puhelimen avaavan myös esimerkiksi esikoulumaailmassa tarvittavan viestintäsovelluksen sekä lataavan säätiedotukset auki ennen kuin lapset on toppahaalareissa valmiiksi eteisessä odottamassa. Tarvitsen mahdollisuuden ottaa kuvia, käyttää nettiä ja muutamia sovelluksia, palvelun mittaamaan lenkkien pituudet, musiikin kuuntelun, puhelut ja viestit. Oikeastaanhan taidan olla aika vaativa! 

Joskus elämässä vain käy tuurikin. No itselläni enemmän tai vähemmän tuurilla uudet puhelimet nyt vain on tullut jostain puskista yhtäkkiä. Ei ole paljon tarvinnut roposia kannella ahdistaviin kodinkoneliikkeisiin. Tosin jos yhtään vaativuutta ja näyttämishalua olisi siunaantunut tähän ihmiseen niin kenties en olisi peruspuhelimiin tyytynyt vaan tuhansia olisi tuhlattu rahaa turhuuksiin. Tässä sitä nyt sitten ollaan, ehkä tunteiden vuoristoradan jälkeen hiukan kuitenkin onnellisena "uudesta" puhelimesta. Uusi tarkoittaa pari vuotta vanhaa, ahkerasti käytettyä ja äitini hylkäämää luuria. Eettisesti, ekologisesti ja taloudellisesti varsin kannattava hankinta.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Maailman vaikein sana


Muistan itse oppineeni jo lapsena miten kaava menee. Anteeksi pyydettävä teko voi olla toisen satuttamista sanoilla tai teoilla, pelkkiä ajatuksia, ilmeitä tai eleitäkin. Toinen kokee tulleensa loukatuksi, satutetuksi, uhatuksi. Pitää pyytää anteeksi ja toisen on annettava anteeksi. Homma selvitetty, elämä voi jatkua ennallaan. Niin kaikki elivät elämänsä onnellisina seuraavaan ristiriitaan asti.

Anteeksi pyytäminen on vaikeaa. Sen pitää ollakin. Silloin riisutaan panssarit, alistutaan toisen edessä ja hävetäänkin. Myönnetään jotain mitä perisuomalainen ei suostu vahingossakaan ulos päästämään, näytetään omat heikkoudet. Anteeksi pyytäessä ihminen  myöntää olleensa väärässä, katuu tekoaan. Tai näin sen pitäisi olla, jos pyydetään anteeksi harkitusti, asiat läpikäyneenä ja kypsyteltynä. Anteeksi pitäisi pyytää vain jos sitä oikeasti tarkoittaa. Pyynnön pitäisi tulla teosta, suoraan sydämestä, ei vain sen vuoksi, että puoliso nyt sattuu pitämään viikon mykkäkoulua, jos ei myönnä laittaneensa haarukoita väärässä järjestyksessä tiskikoneeseen.

Lasten puolella pelottavaa on huomata miten anteeksi pyytäminen muuttaa muotoaan. Liikaa käytettynä se muuttuu ohi huikattavaksi heitoksi naama näkkärillä, peloteltuna muuttuu vaikenemisen aikaansaavaksi möröksi. Sanalta katoaa merkitys. Jos lapsi kippaa maitolasin sohlatessaan ruokapöydässä, on varmasti järkevämpää iskeä luutu mukelon käteen kuin alkaa tivaamaan anteeksipyyntöä ruokarauhan häiritsemisestä koko seurueelta samalla, kun maito lirisee lattiasaumoista sisälle. 

Itseni on vaikea pyytää anteeksi. On ollut aina. Lapsena olin kiltti, rauhallinen ja hiljainen tyttö. En ehkä tottunut pyytämään anteeksi. Sama jatkui koulutaipaleella. Tiedän kuitenkin tehneeni nuorena asioita, joiden vääryyden olen ymmärtänyt vasta aikuistuttuani. Menköön nuoruuden piikkiin vaikka asiat mielessä kulkeekin varmasti aina. 

Parisuhteessa alistun liian helposti, mukaudun toisen mielipiteisiin ja elämään, jään helposti alakynteen ja annan periksi. En juuri osaa suuttua, nostaa kissaa pöydälle tai pitää mykkäkoulua. Ehkä juuri siksi nautinkin yksin vietetyistä vuosistani, vapaudesta ja oman elämän hallinnasta. Myös parisuhteessa on ollut vaikea pyytää anteeksi, nähdä omia virheitä ja vääryyksiä. Yksikään parisuhde ei rakennu ainaiselle onnelle ja yhteen hiileen puhaltamiselle, on myös osattava pyytää ja antaa anteeksi.

Elämässä tärkeää on antaa myös itselleen anteeksi. Tänään olen antanut itselleni anteeksi laiskuuteni siitä, etten nuhanenänä lähtenyt lenkille, lorvailin kaverin kahvikupposella ehtopäivästä ja huusholli on edelleen imuroimatta. Samalla kiitin itseäni rentouttavasta päivästä ilman ennakkoon asetettuja päämääriä. Eilen annoin anteeksi itselleni aikaansaamattomuuden käydä ruokakaupassa ja kiitin itseäni samalla vapaa-ajan vietosta ystävän seurassa.

Kuvitellaanpas. Koska tykkään siitä! Touko ja Lasse pelaa palloa pihalla. Vilho hyppää kesken pelin mukaan, potkaisee pallon Lasselta. No joo, ei käy, ei tosiaan käy! Ei tosiaan mikään Vilho hyppää mukaan peliin ja vieläpä iloisesti! Lasse kaataa Vilhon maahan, potkaisee hiekat naamalle ja huutaa pari luvatonta perään. Pikakelauksena ohi aikuisen puuttuminen tilanteeseen, puolen minuutin läpikelaus tapahtumista ja se kuuluisa lause "Nyt Lasse sun pitää pyytää anteeksi Vilholta". 

Mieti! Noin kahdessa minuutissa pitäisi olla valmis pyytämään anteeksi, kun kierrokset pyörii niissä lukemissa, että moottori posahtaa tai nyrkki lävähtää just kohta. Pyytää siinä nyt anteeksi siltä tyhmäidioottiääliö-Vilholta. NO ANTEEEEEKS! kuuluu Lassen suusta samalla, kun Vilho alistettuna kyynelien takaa nyyhkii anteeksi antamistaa. 

Tyypillinen tilanne lasten maailmasta aina päiväkodista koulumaailmaan asti. Pyydä anteeksi niin saat anteeksi. Ja sääntönä ehdottomasti se, että toisen pyytäessä anteeksi on annettava anteeksi. Miksi? Jos hymyilet kadulla ystävällisesti nahkarotsikundille, tulet kaadetuksi katuun ja saat kurat naamalle niin annatko anteeksi kahden minuutin, kahden viikon vai kahden vuoden päästä? Jos kumppani huutaa viikko toisensa jälkeen puolisolle siitä miten ne haarukat PITÄÄ laittaa sinne tiskikoneeseen niin täytyykö myrskyn laannuttua antaa anteeksi raivokohtaukset, jotka toistuu viikko toisensa jälkeen anteeksipyynnöistä huolimatta?

On annettava aikaa. Tunteiden laskeutua, kyyneleiden kuivua, kivun helpottaa. Se vie minuutteja, kenties tuntejakin. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän. Ei lapsi, ei aikuinenkaan ole valmis pyytämään tai antamaan anteeksi minuutin jälkeen. Tekojen pitää kulkea veren mukana läpi aivojen ja sydämen, pistäytyä isovarpaassa asti ennen suuria sanoja. 

Kaikkea ei pidä antaa anteeksi eikä saa antaa anteeksi. Ei lapsen eikä aikuisen. Mielestäni on väärin opettaa lapsiakin antamaan aina kaikki anteeksi. Joskus on vain parempi olla hiljaa, jättää anteeksi pyytäjäkin miettimään tekojaan. Kaikki teot ei kuittaannut yhdellä suurella ja vaikealla sanalla. Anteeksi antamisen pitää tulla sydämestä, ei vain muodollisuutena. 

Mielestäni jokaisella on oikeus olla antamatta anteeksi. Monen ihmisen elämässä on varmasti jokin asia, joka jää ikuisesti avoimeksi, selvittämättömäksi möykyksi. Sen paino sydämessä pienenee vuosi vuodelta, mutta ei poistu koskaan. Ei ennen kuin on annettu anteeksi. Tänään kiitän itseäni siitä, etten ole antanut kaikkea elämässä anteeksi. Enkä annakaan. Kiitos ja anteeksi itselleni.

torstai 24. marraskuuta 2016

Elämä sijaisvanhempana - Taivaalta tippunut rapainen enkeli rikkinäisillä siivillä




Komea mies nousee tuolistaan. Hän on silmäillyt, kuunnellut, lukenut, kysynytkin. Esimerkiksi minkä ikäinen olen, miten jaksan ja mitä teen työkseni. Lisäten perään lauseen "Olet kyllä oikea taivaan lahja."

Myönnän. Se mies kiillotti elämän rallin kuraaman sädekehäni jälleen kirkkaaksi. Siihen tarvittiin ymmärrystä, asiantuntemusta, syvälle silmiin katsomista, suorien totuuksien saattelevama sydämeen asti meneviä sanoja. Se komea ulkonäkö nyt oli sivuseikkana tässä hetkessä.

Jotkut meistä kuvittelee sijaisvanhempien olevan enkeleitä kiiltävällä sädekehällä. "Teet arvokasta työtä", "itse en pystyisi tuohon", "on varmasti välillä raskasta", "elät hienoa elämää" kuulee monesti sanottavan ihaillen. Itse kuitenkin koen olevani enkeli, jonka mekon helmat on marraskuisessa loskassa tuhriintunut aamuhässäkässä likaisen auton kylkiin, sädekehän loisteeseen ei riitä energiaa iltaisin, suusta karannut perkele iltapesujen lomassa vie viimeisetkin himmeät säteet ja siivet saa osumaa pahimmillaan useita kertoja viikossa. 

Ennen sijaislapsen tuloa perheeseen kuvittelin rakkauden parantavan, rytmien ja rutiinien rauhoittavan, sylin hoitavan ja sydämen sulavan apua tarvitsevalle lapselle. Tähän takakannesta raapaistuun mukaansa tempaavaan tekstiin on löytynyt lukuisia juonikäänteitä, tunteita, elämänmuutoksia, oivalluksia ja ymmärtämisiä. Sivu toisensa jälkeen on saanut oppia, ettei aika paranna kaikkia haavoja vaan suurimmat vuotaa aina aikuisuuteen asti, jokainen naarmu jättää arvet muistoksi. Sivu toisensa jälkeen koen yhä suurempaa paloa jatkaa ja jatkaa aina vaan, oppia uutta ja ymmärtää tarinaa. Loppua näissä tarinoissa ei ole, sivu toisensa jälkeen tapahtuu yllättäviä ja odottamattomia asioita matkalla kohti tulevaisuutta.

En valehtele, jos sanon, että päivääkään en ole katunut. Elämässäni oli kaksi unelmaa; saada biologinen lapsi ja sijaislapsi. Biologisen lapsen kohdalla tipuin pilvistä syvälle kuoppaan melkoisella rytinällä heti vauva-aikana, sijaislapsen kohdalla puolestaan kuopasta on hiljalleen kivuttu kohti maan pintaa. Pilviin en ajatellut koskaan kurkoitellakaan. Nämä kaksi äitiyttä on kuin yö ja päivä; opettavia ja kasvattavia kumpikin tavallaan. Yksikään biologinen äiti ei pysty samaistumaan sijaisäidin elämään ja päinvastoin. Puhumattakaan arvostelusta, joka lienee leijonanaaraiden rintamalla muutoinkin täysin turhanpäiväistä. 

Kolmatta vuotta mennään. Siitä hetkestä, kun sain kuulla nimen, iän ja pintaraapaisun eletystä elämästä. Siitä päivästä, kun tapasin tulevan lapseni, täysin tuntemattoman ja vieraan pienen ihmisen. Parin viikon kuluttua tuo lapsi istui takapenkillä matkalla tulevaisuuteensa. Sinä päivänä maailmani keikahti ympäri, muuttui lopullisesti. Myllersi mielen, elämän ja tulevaisuuden. Edelleen sanon, että päivääkään en kadu. Saman tekisin uudestaan vaikka kolmesti. 

Se, että perheessäni asuu kaksi lasta, joilla on eri vanhemmat, joilla on eri sukunimet, ikäeroa puolisen vuotta, etunimen ja pituuden puolesta voisivat olla vaikka kaksosia aiheuttaa usein ihmetystä. Asiat ihmetyttää todella usein uteliaita mammoja kassajonossa tai takavuosilta työstä tuttuja vanhempia, jotka hieraisevat silmiään kuviteltuaan vatsanahkojeni alta aikoinaan pullahtaneen vain yhden lapsukaisen. Nykyään perheitä on jos jonkinlaisia, meilläkin on ehkä hieman hullunkurinen perhe, mutta että mä tykkäänkin siitä!

Vaitiolovelvollisuuden koen raskaana tekijänä sijaisvanhemmuudessa. Kahden sijaisvanhemman perheessä asioita voidaan jakaa, keskustella ja mietiskellä yhdessä. Yksin ollessa olen yksin asioiden kanssa. Olen yksin siinä hetkessä, kun ei tiedä juonikäänteiden kohdalla pitäisikö itkeä vai oksentaa. Toisinaan vedän lenkkarit jalkaan ja juoksen henkisen kärsimyksen pois kehostani, itken perunoita kuoriessa salaa lapsilta suurimmat möykyt ajatuksistani. 

Jokainen vanhempi ajattelee lastaan päivittäin jollakin tasolla. Sijaisvanhempi ajattelee lapsen ohella myös lapsen vanhempia, sukua, tulevaisuutta ja menneisyyttä päivittäin. Eikä ajatukset riitä vaan säännöllistä yhteyttä on pidettävä yllä, uhrattava aikaa ja tulkattava puheluita keittiön pöydän äärellä istuvan lapsen jutuista samalla kun pyörittelee jauhelihoja paistinpannulla. Säännöllisessä päivätyössä käyvä sijaisvanhempi joutuu myös kiireisimpinä aikoina useita kertoja kuukaudessa järjestelemään töitänsä lapsen asioiden hoitamisen tieltä. Kiitos omalle mahtavalle työtiimilleni, joka joustaa ja paukkuu jokaisella kerralla, kun lakki kourassa anelen jälleen poissaolojani.

Eletty elämä heijastuu jokaisessa päivässä muistoina, yöhuutoina tai muina tekijöinä. Olisi peräti kummallista, jos eletty elämä ei lapsessa näkyisi. Kyyneleet nousee silmiin joka kerta, kun ajattelenkin tilannetta, jossa en itse olisi saanut elää biologisten vanhempieni kanssa. Niinpä. Tuskin kukaan onnellisen alun saanut voi samaistua huostaanotetun lapsen kokemuksiin. 

Tämä nuhjuinen enkeli omaa rautaisen omatunnon. Olen ammatiltani varhaiskasvattaja, tehnyt töitä monien vaativien lasten ja elämäntilanteiden parissa. Aina olen kokenut vetoa juuri haasteiden pariin lasten kanssa työskennellessä. Toisinaan ammattikasvattajankin tekisi mieli lyödä kaupassa tai päiväkodin käytävällä mulkoileville käteen nippu mustaa valkoisella siitä miten toisten elämässä tarjoillaan kultalusikalla samalla, kun toinen joutuu koivupahkasta veistämään ja hiomaan vuosien aikana itselleen velliinsä uppoavan puulusikan. Armoa ja ymmärrystä jos pyytäisin, ihan jokaiselle lapselle lähtökohdista riippumatta.

On niitä uteliaita ja kateellisiakin. Mitä uskomattomimpia juttuja sitä onkin kuullut. Kuinka tässä nyt henkseleitä paukutellaan ja seteleitä tungetaan patjan rakoon. Jokainen perhehoitaja saa likimain samaa korvausta ja täytynee tässä parivuotisen jälkeen todeta, että ei juuri sijoitusasuntoja ole tullut osteltua tai etelän lomille lenneltyä. Kadehtia ei kannata, mutta jos edes sääliksi kääntäisi sen, että rahaa ropsahtaa kukkaron pohjalle suurinpiirtein rapsakat pari euroa tunnilta. Melkein väittäisin, että kannattaa pohtia vakavasti muita hommia, jos rahaa toivoo saavansa.

Nyt kiillotetun sädekehäni alta kerron kuitenkin, että onhan tämä juuri sitä mitä halusin. Paljon enemmänkin. Jokainen eletty päivä opettaa lisää, saa ymmärtämään paremmin, juurruttaa niin lapseen kuin perheeseenkin. Jokainen kiitos on hampaat irvessä vääntämällä, hiuksia omasta päästä repien ansaittu ja jokaisen kehun otan suoraan sydämeen. Sijaisäitiys syö energiat, saa raivon partaalle ja onnen kyyneliin päivä toisensa jälkeen. Paras kiitos tälle kaikelle on kuitenkin se miten lapsi illalla makaa sängyssään, hymyilee, pussaa ja sanoo "Sä oot maailman paras äiti. Rakastan sua taivaaseen ja sieltä tuhatsataa kertaa takaisin."

tiistai 15. marraskuuta 2016

Hiljaiset polut / Liesjärven kansallispuisto


Pienet jäljet polulla, liekö kettu yön pimeydessä reitilläni tallannut. Siellä täällä jälkiä jänikseltä, linnuilta, oravalta, peuralta, hirveltä. Ei muuta. Koskematon lumipeite aamuisessa metsässä, kilometri toisensa jälkeen samaa maisemaa. Välillä noustaan, sitten taas laskeudutaan. Ilman raikkautta henkii vanhat naavaiset kuuset, pystyyn kelottuneet männyt.

Palokärki pyrähtää puusta, seisahdan hetkeksi katselemaan hömötiaisen talvipuuhia viereisessä kuusessa. Kuuntelen hiljaista maailmaa, jossa vaimeana kaukaa kuuluu koiran haukunta. Lopulta korviin kantautuu kaksi laukausta, koiran ääni vaimenee. Hymyilyttää. Jossain juhlitaan, saalista. Hiljaisuus laskee seurakseni jälleen.

Kymmenen kilometrin jälkeen saavun kodalle. Nuotiosta nousee vielä savua. Veistän kiehisiä, puhaltelen liekkiä uudelleen syntyväksi. Lämmittelen lounaan nuotiolla, katselen jään peittämää Kaksvetistä. Paluumatkalla seuraan liittyy kaksi miestä, ensimmäistä kertaa seuduilla kulkemassa. Kilometri toisensa jälkeen kulkee kepeästi, maailman pyörteistä puhellen, ihmeitä taivastellen. Viimein vilkutellaan, seurasta kiitellään.

Viisi tuntia luonnossa, metsässä tekee hyvää. Olla vain, kulkea ja vapautua kaikesta. Nauttia yksinäisyydestä, toisinaan vieraiden ihmisten seurastakin. Luonnolla on niin paljon annettavaa, reissu toisensa jälkeen.

Kiitos Liesjärvelle. Jälleen kerran. Olet upea, kerta toisensa jälkeen.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Jokaisella lapsella oikeus omaan isään

 

"Äiti, äiti on suojasää! Äiti, äiti tuu tekee lumipalloja!" huutaa pieni poika hymyssä suin pihamaalta. Rakennetaan lumilinnaa, kyhätään lippu komistukseksi. Onnellinen lapsi poseeraa kuvaa ottaessa ylpeänä aikaansaannoksesta. Kirjoitan viestiin kuvan ohelle onnentoivotukset vaikka mieleni tekisi ilmaista osaanottoni. 

Äitien- ja isänpäivät saa ajattelemaan vuosi toisensa perään enemmän ja syvemmin asioita. Isä on ollut itselleni ensiarvoisen tärkeä ihminen, esikuva, tuki ja turva lapsuudesta aikuisuuteen. Hän on ollut läsnä, uhrannut paljon lastensa vuoksi, antanut yhdessä äitini kanssa loistavan pohjan kasvattaa omia lapsiani. Suorin sanoin en voisi parempaa isää itselleni toivoa, en mitään hänestä muuttaisi.

Olen perinyt isältäni osan ulkoisista piirteistä, mutta vielä merkityksekkäämmin palan elämäntapaa ja arvomaailmaa. Aikuisuudessa olen löytänyt itsestäni yhä enenevässä määrin isän piirteitä. Isä ymmärtää, luottaa ja välittää. Aina.

Omat lapseni ei tule koskaan kokemaan lapsuutta tai nuoruutta, jossa isä on jokapäiväisesti läsnä. Toisinaan tunnen olevani huonompi vanhempi, koska en voi omille lapsilleni samaa lapsuutta tarjota, jonka itse sain elää. Luotan kuitenkin siihen, että pystyn päätöksilläni tarjoamaan heille paremman elämän kuin mitä vanhempien rikkinäinen parisuhde olisi koskaan tarjonnut.

Jokaisella lapsella pitäisi olla oikeus tuntea isänsä, tutkia juurensa. Juureton puu kaatuu herkästi myrskyissä ja monesti nuoruuden kuohuissa isättömyys heijastuu voimakkaasti. Kuka olen, mistä tulen, miksi toimin näin. Lapsi perii piirteitä molemmilta vanhemmiltaan ja yhdessä ympäristötekijöiden kanssa kavutaan kohti aikuisuutta juuri omaksi tärkeäksi itsekseen. 

Mielestäni ei ole merkityksellistä asuuko lapsi yhden vai kahden vanhemman perheessä, ohjaako ja tukeeko elämässä biologinen vai sijaisvanhempi. Lapsi tarvitsee rajoja, rutiineja, turvaa ja rakkautta. Sitä, että joku peittelee illalla nukkumaan, antaa pusun poskelle. Sitä, että lähellä on turvallinen ihminen vastaanottamassa aamuiset halaukset ja imemässä raivokohtaukset itseensä. Lapsi tarvitsee tunteen, että hänestä välitetään, arvostetaan ja häneen luotetaan.

En tiedä millaisiksi ihmisiksi lapseni kasvaa, en voi ennustaa heidän tulevaisuuttaan. Tänään lapseni sai kokea olevansa maailman paras lumilinnanrakentaja, heidän kykyihinsä luotettiin annostellessa ketsuppia ateriansa päälle, illalla nukkumaan käydessä äiti halasi lujaa ja kertoi juuri heidän olevan maailman tärkeimmät rakkaat. Heillä on elämässä kaikki hyvin vaikka kotiseinien sisäpuolelta ei isää löydykään.

Heillä molemmilla kuitenkin on isä. Ei tänään läsnä, ei huomennakaan. On isiä, jotka ei näe lapsiaan joka päivä, ei viikottain, ei kuukausittain, ei vuosittainkaan. Mutta silti lapset tietävät, tukeutuvat ja luottavat. Ne isät ovat antaneet pienille puilleen juuria elämään, olemalla osa lastansa nyt ja ikuisesti. Näillä lapsilla on tieto mistä ovat tulleet, mihin ovat menossa. Heillä on edessään tulevaisuus, jossa on ympärillä paljon välittäviä ihmisiä. Heillä on isät, isoisät, enot ja sedätkin.

Olen ihminen, jolla on ollut täydellisyyttä hipova isä. Toivon, että omat lapset kokevat edes likimain samoja tunteita aikuisuudessaan, oppivat isiensä virheistä, takertuvat kauniisiin muistoihin tiukasti kiinni ja kantavat rikkautena heiltä opittuja asioita. Lapselle isä on aina isä, tärkeä ja korvaamaton. Jokaisella lapsella, aikuisellakin pitäisi olla oikeus tuntea oma isä.

keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Anteeksi, mutta elämä ei ole mukavaa


Lapsi itkee kyyneletöntä ulvontaansa aamulla eteisen lattialla. Ne toppavaatteet. Ne hanskat. Ja etenkin ne lenkit! MÄ EN OSAA, MÄ EN HALUA, MÄ EN JAKSA! Aamu toisensa jälkeen äiti toteaa lapselleen, että elämässä nyt vain on välillä tehtävä asioita ilman osaamista, halua tai jaksamistakin. Sellaista se on, valitettavasti.

Viikonloppuna pohdittiin jälleen millaista olisi elää unelmaa. Omalla kohdallani unelmien saavuttaminen saattaisi olla mahdollista ensi viikolla tai vuosien päästä. Ehkä se vaatisi tarkkaa pohdintaa, heittäytymistä ja rohkeutta aloittaa kaikki alusta vailla tietoa tulevaisuudesta. Unelmieni esteenä ei ole raha, kuten monilla muilla suurempia tähtiä kurkottelevilla. 

Päinvastoin. Unelmani olisi elää vailla suhdetta pankin kanssa, käydä töissä silloin kun huvittaa ja tuijotella talitinttejä ikkunalaudalla sukkia neuloen tuvan sohvalla. Siinä samassa unelmassa lähettäisin lapseni koulutielle aamulla, tallustelisin kissa kintereilläni postilaatikolle pakkasaamussa, vastaanottaisin lapset iltapäivällä kotiin ja jaksaisin kuunnella loputtomiin kestäviä tarinoita. Nyt ollaan kuplassa, todellakin.

Menneen viikon aikana ollaan oltu unelmista hyvin kaukana. Sen tarkemmin erittelemättä kaikki on ollut vähän syvältä. Stressin painaessa päälle on pakko takoa, miettiä illat ja toisinaan yötkin. Kun rajapyykit häämöttää, isänpäivä tulla kolistaa, edellisen viikon pölyjä vasta aletaan pyyhkimään puhtaaksi ja seuraavat päämäärät sataa lumihiutaleina taivaalta alas. Siihen lisätään sosiaalista kanssakäymistä lukuisilla eri tunnetiloilla, äänensävyillä, ilmeillä ja eleillä höystettynä. Puhumattakaan siitä, että viikon omat hetket kuluu työasioissa palaveeraten tai itselle istuvia työvaatteita ympäri kaupunkia metsästäen. Siinä vaiheessa tulee huokaistua pitkin käytäviä viilettäessä "onko tässä yhtään mitään järkeä?"

Menneen päivän aikana olen ollut itkun rajamailla, epäonnistumisten partaalla, epätoivon syövereissä, kiireen keskipisteessä. Monet asiat on tuntunut kaatuvan niskaan, lankeavan suoraan varpaiden eteen. Ja jälleen mietin omassa päässäni yllä olevaa kysymystä. Päivä on kokonaisuudessaan ollut kamala, hirveä, järkyttävä. 

Tullessani illalla kotiin pitkän työpäivän jälkeen, naapurikylien kautta koukaten nukkuvat lapset takapenkillä tuhisten olen lopulta onnellinen juuri tästäkin päivästä. Vaikka fiilis on monesti menneen päivän aikana ollut, että MÄ EN OSAA, MÄ EN HALUA, MÄ EN JAKSA! niin silti tämäkin päivä kääntyy muutamien tuntien kuluttua eilisen muistoksi. Se muuttuu päiväksi, jossa uhkasin pilke silmäkulmassa hypätä toisen kerroksen ikkunasta, kietoa kuulokkeiden johdon kaulani ympärille ja lopettaa työnteon just oitis heti. Sitten on ne huipputyypit, jotka ehdottaa Sami Minkkistä lainatakseen irtisanoutumista työstä päästäkseni nauttimaan Tampereen ratikoilla työttömänä ajelusta ja naarmuttelemaan Alatalon Mikon auton kylkiä. Vasta sen jälkeen soisi heittäytyä kiskoille. Ja ne tyypit, jotka saa hymyn suupieliin, naurun irtoamaan ja päivän muuttumaan edes hippuisen paremmaksi lupaa tulla vielä samaan ratikkaan istumaan.

Raskaan päivän, uuvuttavien ja haastavien viikkojen, pimeiden ja pitkien kuukausien keskelle kätkeytyy paljon hyvää. Pieniä lauseita, kannustavia sanoja, ystävällisiä hymyjä, huumorin hippusia. Niillä mennään läpi synkimpien lumimyräköidenkin.

Ehkä tämä on sittenkin pieni pala unelmaa? Ehkä jokaisessa huonossa päivässä on jotain hyvääkin? Kenties ihminen tarvitsee elämäänsä jännitystä, stressiä ja kiirettäkin? Entä jos kokisin olevani tarpeeton, turha ja tylsä ilman säännöllistä työtä?

Niin monia kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Elämästä selviää vain elämällä, päivän kerrallaan. Unelmissanikin todennäköisesti lukko olisi jäätynyt yöpakkasessa jumiin, koulutaksi olisi ajanut matkalla ojaan, auto ei käynnistyisi aamulla, lumet olisi auraamatta, pakkanen olisi jäädyttänyt vesiputket, kissa olisi karkureissuillaan, tulet ei ottaisi syttyäkseen, torpassa olisi kymmenen astetta lämmintä ja lapsi olisi unohtanut koulureppunsa yöksi rapunpieleen jäätymään. 

Huomenna herään lämpöisten vuodevaatteiden välistä maalämmöllä itsekseen lämpiävästä asunnostani. Puen päälle lämpöisesti, harjaan lumet yhdeltä ainoalta rappuseltani hypätäkseni lasten kanssa johdon päästä lämmenneeseen autoon ja hurauttaessani kaupungin auraamia teitä pitkin työpaikalle. Niiden seinien sisällä vietetyt tunnit on vielä arvoitus, mutta viikon kuluttua muutama tilille ropsahtava roponen palauttaan ainakin hetkeksi ajatuksen, että onhan tässä nyt sentään jotain järkeä. Ehkä huomenna on päivä, jolloin MÄ OSAAN, MÄ HALUAN, MÄ JAKSAN!

Ps. Oikeesti. En elä unelmaa. Vaikka oikeastaan. Kyllähän tää voisi olla unelmaa. Tavallaan.  

Pps. Tampereelle suunnitellaan ratikoita viiden vuoden päähän eli ehdin vielä jokusen kerran kysyä "onko tässä yhtään mitään järkeä?"

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Rakkaudella


Ihastuin, hiljaa rakastuinkin. Siihen talovanhukseen, jossa jokainen pala tuntui loksahtelevan kohdilleen. Taloon, jossa tulevaisuus olisi kirjoitettu uudelleen. Kolmisen viikkoa, kun asiaa miettii lukemattomia kertoja päivässä, kaikki vaikuttaa niin kovin selkeältä. Syvällä rinnassa epäilys, aavistus epäonnesta. Sitten tulee se päivä, jolloin avaa viimein oven haaveisiin, vetää keuhkot täyteen ilmaa. 

Siinä hetkessä tippuu pohja. Siltä unelmalta, jota ei todeksi uskonut. Niin monet miinukset muuttui matkalla epäilyksen kautta positiivisiksi yllätyksiksi. Lopulta sen viimeisen oven raottaminen riittää tietämään, ettei yhteinen tulevaisuutemme olekaan puhtaaksi kirjoitettu.

Epäilin, varauduin ja pelkäsin. Kotimatkalla pari kyyneltä vierähti poskille. Päätin puhelulla niellä pettymykseni. Linjan päästä vastasi ystävä "halkoja!", tokaisin kiukuspäissäni tervehdykseksi "vittu!". Mies linjan päässä tuumasi perinteiseen tapaansa "ei siitä sais muuta kun kunnollisen nuotion". Nauroin. Ihan hirveästi. Vedet silmissä. Itkin ja nauroin.

Tulin tyhjään kotiin. Parin tunnin kuluttua ystävä toisensa perään asteli ovesta sisään, halasi pitkään ja aidosti. Syötiin, juotiin, muisteltiin, unelmoitiin. Pohdittiin elämän risteyksiä, kuoppia ja kukkuloita, reittejä ja päämääriä. Toiset meistä elää unelmiensa kodissa, omin käsin tai menneiden polvien tekemästä työstä nauttien. Toiset puolestaan elää elämäänsä, tässä hetkessä ja nyt. Unelmoiden kukin samasta suuresta asiasta, oman päämäärän löytymisestä. Me kaikki neljä, irrallaan, puolittain jo lähdössä, vailla oikeaa suuntaa.

Aamulla vien ystävän linja-autolle. Halataan haikeudella, jälleennäkeminen vielä hämärässä. Luvataan soittaa, laittaa viestiä, voida hyvin. Aamupalalle jääneiden kanssa ajatellaan sitä suurta unelmaa, mistä se muodostuu, mihin rakentuu, koska toteutuu. Meneekö vuosia, vuosikymmeniä. Jokainen tietää sen olevan, siellä jossain tulevaisuudessa. Usko säilyy kuukaudesta toiseen. 

Hiljalleen asunto hiljenee. Viimeiset halaukset on rutistettu, nähdään ja kuullaan. Sinne menevät, tietämättä kuka heistä on lähelläni vielä kuukausien tai vuosien päästä. Mihin tiet vie, elämä johdattaa. Ympärille jää tyhjyyttä kaikuva asunto, yksinäisyys. Ensimmäinen kyynel vierähtää poskelle. Ystävä soittaa. Hän, joka bussista on jäänyt jo pois. On niin irrallaan, kulkien pitkin kaupunkia, omaa puhdasta ja rakasta kotia vailla harhaillen elämän ristitulessa. Etsien päämäärää vaikeiden aikojen jälkeen. Itketään ehkä molemmatkin, yksinäisyydelle, päämäärättömyydelle elämässä.

Puhelun päätyttyä annan kyyneleinä juosta pois pettymyksen, menetyksenkin. Itken ehkä päämäärättömältä näyttävälle tulevaisuudelle, väsymykselle oman unelman löytymisestä. Itken onnen hetkille, joita sain kokea, tärkeille ystäville lähellä ja linjojen päässä. Niille kannustaville sanoille, joita itse sain, toivottavasti myös annoin. 

Joskus on niin vaikeaa olla irrallaan, vailla päämäärää, oikeaa polkua. Tarpoa yksin loputtomalta tuntuvaa matkaa kohti unelmaa. Elää elämäänsä asunnossa, jonka seinät alkaa ahdistaa päivä toisensa jälkeen enemmän. 

Sen menneen vuorokauden aikana koin, näin ja tunsin valtavasti asioita. Hyvää, kaunista ja onnellista, mutta samalla surua, murhetta ja huolta. Sen vuorokauden aikana ymmärsin, ettei kotia etsitä järjellä, ei rakenneta rahalla, ei taiota tyhjästä. Koti löytyy sydämellä, se oma ja tärkeä Koti.