sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Kiitos, että olet.


 "Olen elänyt niin hyvän lapsuuden, kun lapsi vain voi elää. Täydellisen."

Nuo sanat olen sanonut aikuisuudessani lukemattomia kertoja. Olen sanonut ne ääneen koulutuksessa muiden kohahtaessa, sosiaalityöntekijälle kahvipöytäkeskusteluissa, työnohjaajalle itku silmässä, poliisille palaverissa, sijaislapsen vanhemmalle suoraan silmiin katsoen. 

Vasta aikuisena olen ymmärtänyt mitä onnellinen lapsuus, ydinperheen ympäröimänä merkitsee. Kasvattaessani kahta lasta pääasiallisesti omillani poden usein huonoa omatuntoa siitä, ettei tähtiin kirjoitettu heille ehjää perhettä, jossa isä on jokapäiväisesti läsnä tai saatavilla. Lasteni lapsuudesta puuttuu vanhempien välinen vuorovaikutus, arjen hulinoiden yhteensovittaminen, yhteen hiileen puhaltaminen, kiukuttelut, ovienpaiskomiset, halailut ja pussailut. Pystynkö näillä eväin kasvattamaan pojasta aikuisen miehen, tyttärestä tasapainoiseen parisuhteeseen kykenevän naisen?

Vanhempani ovat olleet aviossa yli 30 vuotta. Tuo aika on enemmän kuin kunnioitettava saavutus. Ehkä suorituskin. He ovat kasvattaneet kolme lasta aikuisiksi, yhtä köyttä vetäviksi sisaruksiksi. He ovat näyttäneet kuinka välillä riidellään, että osataan taas rakastaa. He kokoavat joka sunnuntai perheen saman pöydän ääreen syömään, tukevat lapsiaan aikuisenakin päivin sekä öin, tarvittaessa vuorokauden jokaisessa tunnissa. He ovat aina tavoitettavissa, ymmärtäväisiä. Heille voi purkaa huolet ja murheet, jakaa ilot ja onnen hetket.

Isäni. Hän on uskomaton. Sanoisin, että unelmien isä. Muistan lapsuudestani isän suuttuneen kahdesti, sulkeneen suunsa ja lähteneen ovet paukkuen. Rapistamaan mattoja ja nukuttamaan pikkuveljeä muistaakseni. Hän on aina lempeä, ymmärtäväinen ja tukensa antava. En ole koskaan kuullut isäni huutavan, tappelevan ja hänen vihaisin ilmeensäkin on yhtä pelottava kuin tyttären kasvoilta voi tavoittaa. Ehkä kerron asioista sen ainoan tyttären ajatuksin, koska äitini tuumaisi tähän jälleen "Johannalle iskä ei ole koskaan vihainen."

Lapsuuteeni ei kuulunut alkoholi. Yhtä saunaolutta suurempaa meidän perheessä ei tavoitettu lasten aikana, koskaan en ole isääni nähnyt humalassa tai muista hänen maanneen viikonloppuisin puolillepäivin. Viimeiset seitsemän vuotta hän on viettänyt yksittäisiä glögi- tai kuohuviinilasillisia lukuunottamatta alkoholittomalla linjalla. Mies, jolle alkoholi ei koskaan ole maistunut. Hän on timantti tuhansien surullisien tarinoiden joukossa.

Olen isän tyttö, joka pitkään tiukasti äidin helmoissa roikkui. Muistan lapsuudessa istuneeni autotallissa korkealla jakkaralla, roplanneeni jakoavaimia ja muttereita. Muistan selanneeni autojen korjausoppaita ja miettineeni miksei niitä värityskuvia kukaan ollut värittänyt. Olen ollut aina innoissani istumaan isän kyytiin ilta-ajelulle maaseutumaisemiin, peuroja katselemaan ja hiljaista maailmaa silmäilemään. Muistan istuneeni isän lava-auton korkealla keskipaikalla, hyppinyt vasta rakennetun talon takapihan hiekkakasoihin ja isän kädestä kiinni pitäen käynyt ensimmäistä kertaa jännityksellä katsomassa pikkuveljeä. Lapsuudessa muistan isän tehneen nakkikastiketta ja perunoita. Sitä maailman parasta nakkikastiketta. Edelleenkin nautin suuresti istuessani hämärtyvässä illassa auton kyydissä syrjäteillä, mutta ymmärrän jo miksei korjausoppaiden kuvia kukaan ollut tussilla värittänyt.

Isän merkitys elämässäni ei aikuistumisen myötä ole vähentynyt, päinvastoin. Yhteyksissä ollaan lähes päivittäin; hän kuljettaa tytärtä koulumatkoilla, vahtii nukkuvia lapsia mahdollistaen omat harrastukseni, avaa ovet yökyläilijöille, kutsuu syömään ja huolehtii josko jossain apua tarvittaisiin. Isä huoltaa auton, jeesailee pyytäessäni remonteissakin ja osaa auttaa asiassa kuin asiassa. Apua saa niin paljon, kuin pyytää. Luonteessani olen perinyt monia piirteitä isän puolelta. Isä ei osaa riitaa rakentaa, ei huutaa tai liiemmin kiukutellakaan. Tovin hiljaisuuden jälkeen elämä taas jatkuu uomassaan. Ei kaukaa tarvitse hakea syyllistä periksiantamattomaan "ei tartte auttaa"-luonteeseenikaan. Muutaman perkeleen jälkeen asiat loksahtaa kohdilleen ja hiljaa hymyn virne kasvoilla tokaistaan "ei tartte auttaa". Monissa asioissa katsellaan maailmaa samasta suunnasta, samoilla silmillä ja samoin ajatuksin. Puolesta sanasta toinen tietää mitä toinen tarkoittaa, virneestä jo nauretaan.

Tavataan sanoa, ettei täydellisiä ihmisiä olekaan. Ei isänikään sitä ole. Tyttären silmissä hän on kuitenkin täydellinen mies, täydellinen isä. Hän nostaa odotukset miehiä kohtaan taivaiden korkeudelle, pilvien yläpuolelle. Hän on menneiden 28 vuoden aikana näyttänyt elämällään mitä asioita miehessä arvostan, mitä rinnalleni haluan tavoitella. Hän on kasvattanut tyttären, joka etsii omaa timanttiaan niin kauan, kunnes isänsä veroisen löytää. 

Tänään en vienyt lahjaa. Halasin ja olin paikalla, söin ja elin kuin minkä tahansa tavallisen sunnuntain perheen ympäröimänä. Äiti teki ruoan, nostettiin lippu salkoon ja rapisteltiin matot. Oltiin suurena perheenä, lapset, lapsenlapset kaikki yhdessä. Sitä isä halusi isänpäivältään. Kiitos, että olet. Isä <3

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Sitä saan mitä tilaan


Puhelin piippaa. "Oli kiva nähdä eilen uimahallin pihalla. Haluaisitko vielä kahvitella?". Edellisen kerran pilkoin puita kirves kätösessä, kannoin tuoreita klapeja kotaan hiki valuen, läiskäisin hyttysen hänen otsaansa ja paiskasin lavan laidan kiinni niin, että metsä raikui. Ja hän kysyy josko vielä haluaisin tavata. Odotas kun katson kalenterin...

Ja katsoinkin. Samassa tunnustin itselleni, etten ehkä koskaan tapaa häntä enää. En ehkä näe elämääni tätä iltaa pidemmälle, en viikon päästä perjantaihin. Ehkä ei pidäkään. "Nähdään vaan, laitan viestiä sitten kun ehdin kahville."

Syksy on ollut vaiherikasta aikaa. On tapahtunut paljon. Ravisuttanut monesti. Menneen kuukauden aikana olen esimerkiksi tehnyt elämäni parhaan kynttiläillallisen itselleni, hakenut lasten tappeluihin rauhaa seisomalla päälläni, kiroillut huonekasveille, torpannut tärisevän pyykkikoneen sormesta revityllä urheiluteipillä, syönyt kourakaupalla suklaata naapurin terassilla, harrastanut viikonloppuisin parin tunnin yöunia, kävellyt useasti naapurinmiehen kanssa käsikädessä kotiin baarista nauraen mitä lienee kylillä taas puhuttavan, itkenyt väsymystä remontin keskellä, kaivanut ammattilaisvehkein ojaa, nukkunut katkeamattomia öitä, nähnyt miehen itkevän, ajanut peurakolarin, ollut aivan liian kiireinen.

Kaiken hulinan keskellä olen nähnyt monen pinnan alle. Sanonut baarissa tietäneeni ensimmäisestä katseesta miehen olevan naimisissa, kuunnellut yömyöhällä halausten kera kauniita ja arvostavia sanoja, nähnyt kovan kuoren alla haavoittuneen miehen sydän rikki revittynä, antanut olkapään ystävän parisuhdeongelmien kuunteluun, nähnyt epätoivoa, surua, haikeutta.

Siinä hetkessä, kun itken pesuhuoneen lattialla kymmeneltä illalla silkkaa väsymystä tuntien tapettirumban jälkeen, kerään itseni ylös, siivoan jälkeni ja mietin miksi ihmeessä teen tämän kaiken. Kerta toisensa jälkeen. Miksi löydän itseni remontoimasta, miksen osaa olla onnellinen valmiissa kodissa. Miksen huoli rinnalleni puolisoa nostamaan ylös, kun romandan. Miksen syö eineslihapullia kylmänä pussista vaikka olisin kuinka väsynyt arkeen.

Saadessani viimeisen tapettisuikaleen seinään hymy nousee korviin. Tein sen, jälleen. Olisin voinut ottaa ammattilaisen töihin, mutta tein sen. Itse, vaikka vailla taitoa omin pienin kätösin. Sain sen mitä halusin.

Ajaessani kylänraittia peurakolarin kokeneella autovanhuksella pyöritän päässä ajatusta uudesta. Jos haluan, voin sijoittaa osan roposistani uuteen autoon, ostaa sen minkä mielin omakseni. Tiedän saavani sen, mutta annan sen hetken vielä odottaa. Saan mitä haluan.

Juttua jutun perään, silmäniskua ja hymyä. Joskus se on sitä, pahimmillaan sanoisin. Kun narikassa kolmas jo kyselee kylään, taksijonossa kyytiä olisi taas tarjolla niin hyppelehdin kevein askelin nurkan taakse, oma sänky, ihan yksin vain kirkkaana mielessä. Saisin hänet, hänet tai hänet jos haluaisin.

Katselen viikoittain sijoitusasuntoja. Jokaisen kerran jälkeen suljen tietokoneen tiedostaen, että ei vielä. Ei ole sen aika. Saisin asuntolainan kuitattua ennen kuin moni on ensimmäistään edes ottanut, mutta antaa tässä vuosien valua hiljalleen. Saisin jos haluaisin. 

Voisin jättäytyä lyhemmälle työviikolle, pyörittää papereita enemmän ja ajella autolla satoja kilometrejä viikkoon lisää. Ehkä vielä ei ole senkään aika, näin on hyvä nyt. Silti. Saan jos haluan.

Ihmisestä, elämäntilanteesta, ajasta ja paikasta riippumatta elämä on yhtä sekamelskaa päivästä ja viikosta seuraavaan. Suuria päätöksiä, sijoituksia ja mahdollisuuksia. On satoja kilometrejä maantietä, pitkiltä tuntuvia päiviä, liian lyhyitä öitä. On tunteita laidasta laitaan, elämäntilanteita vaihtuvia. Kaiken sen keskellä tyyneyden, vapauden ja mahdollisuuden luo ajatus siitä, että elämässä kaikki on mahdollista. Tieto siitä, että saa kaiken mitä haluaa. Sitten kun haluaa. Se on se avain, jota taskussaan kantaa.

Isäni sanoi "tuot sellaisen miehen kuin Jussi Vatanen niin sitten on hyvä", sai tyttärensä nauramaan. Eipä tuo uimahallin parkkipaikalla tervehtinyt yllä Jussin tasolle, joten taidanpa tietää, ettei me ihan oikeasti enää tavata. Kumoan sanani. Kaikkea en saakaan vaikka haluaisin. Esimerkiksi Vatasen Jussia.