Liikenneturvallisempaa joulua

Hätävilkut, sirpaloitunut tuulilasi, verissään käsiään pitelevä nainen, kädet täristen kännykkäänsä käsittelevä mies, kuollut peura. Vastaani tuli autoja, edelläni ajoi muutamia. Olin ensimmäinen, joka pysähtyi. Kysyin onko apu soitettu, mies muisteli hätäkeskuksen numeroa. Sanoin auttavani. 

Ääni väristen kerroin puhelun toiseen päähän asiani, samalla koitin kaivaa autostani paperia veren pyyhkimiseen. Vastailin takapenkillä odottavien lasten kysymyksiin ympäripyöreästi; haava kädessä, ambulanssisetä sitten laittaa laastarin, joulun jälkeen sitten pääsevät autokauppaan. Äiti auttaa, ei hätää ja teennäinen hymy päälle. Potkaisin auton vieressä makaavaa peuraa, eläin ei enää apua tarvinnut.

Autoja meni suuntaan jos toiseenkin, joulukiireet. Vain harva hiljensi, vielä harvempi kysyi onko apua tulossa. Lähdin autolleni hakemaan maitoa suun purskutteluun purupinnoilla rouskuvista lasinsirpaleista. Huomasin kovaa vauhtia lähestyvän autoletkan, huusin minkä ääntä irtosi ja näytin kuljettajalle kansainvälistä käsimerkkiä. Iski jarrut kiinni, sai takana ajavan kovalla rytinällä puskuriinsa ja pitkiä sekunteja seurasin sivusta, kuinka autot luisuivat tiellä kohti oman autoni perää. Moukan tuurilla tai yläkerran ukon tahtona viime hetkellä jarrut purivat märkään asfalttiin ja uskalsin jälleen vetää ilmaa keuhkoihin.

Lapset kysyi mikä pamahti kovaa. Hymyilin taas ja sanoin puskureiden vain kolisevan. Istuivat aloillaan kauniimmin kuin koskaan, odottivat pää täynnä kysymyksiä. Avun saavuttua kerroin ensivasteelle tilanteen; suurin osa näkemästäni verestä oli peurasta peräisin, suurimmat ruhjeet tapahtumasta oli henkisiä. Lopputulemalta laastari riittää ainakin pinnallisiin haavoihin. 

Istuin autooni, otin vastaan kysymysten vyöryn. Vastasin rehellisesti, ammatillisesti. Ajoin kilometrejä, kunnes ääneni alkoi väristä, kädet meni tunnottomaksi, kyyneleet valui pitkin poskia. En saanut sanaa suustani, takapenkkikin kyseli huolestuneena. Sanoin olleeni surullinen kuolleesta peurasta, läpi meni. Tietysti, ovathan he lapsia.

En mennyt tilanteesta shokkiin, en verestä, en kuolleesta eläimestä. Toimin kuin kone, kuten ihmisen kuuluu hätätilassa toimia. Järkytyin silti näkemästäni. Kaikista niistä autoilijoista, jotka silmänsä sulkivat hädältä, kiihdyttivät vauhtia kuin päästäkseen karkuun tilannetta, pysyivät omassa särkymättömässä kuplassaan. Kauhistuin siitä, ettei toisen onnettomuus kosketa, saa tuntemaan, herätä tarvetta auttamiselle.

Kotikonnuilla saatoin lapset sisälle, äitini otti ilolla vastaan. Itse purin autoa, en onnistunut. Painoin pääni käsiin, itkin. Isäni kysyi onko kaikki hyvin. Kaikki oli hyvin. Olin elossa, lapset oli elossa, tuossa sanomalehdestä luettuna mitättömältä kuulostavassa onnettomuudessa osallisena olleet ihmiset olivat elossa. Toimin menneissä tapahtumissa, kuten jokaisen muunkin ohi ajavan olisi pitänyt toimia. Toivon koko sydämestäni, että he uhraavat ajatuksen jos toisenkin miettiäkseen menneitä tapahtumia.

Hiljennä, pysähdy, auta apua tarvitsevaa. Muuta en pyydä.

 

Tämä paikka olkoon omistettu kuvalle, 

jonka erään ohi ajaneen auton 

hantinpaikkalainen voisi

ystävällisesti tälle 

asianomaiselle lähettää.

Rauha saapui Korteniemeen

Maailman mullistusten keskellä kuiskaan hiljaa: 

On täällä maassa paikka, jossa kaikki pysähtyy, rauha laskeutuu, onni pesii, ilo lisääntyy, hymyt tarttuu, surut hälvenee, lämpö kipinöi, halaukset kuumottaa, sanat arvostaa, teot kunnioittaa. 

Se on salaisuuksien maa. Sieltä onneni löysin, sinne suruni hautasin, se paikka sydämeeni ainiaaksi jää. 

Unelmista suurin

 

 

Kymmenen vuotta olen odottanut. Tunnetta sydämen pysäyttävää. Unelmissani vielä joskus seison avoimen oven äärellä, katson sisälle tupaan. Tunnen tulleeni kotiin, taloon, jossa olisin valmis viettämään lopun elämääni. Paikkaan, johon olisin valmis kiintymään, rakastumaan, uhraamaankin.

Kävelin pitkin metsätietä. Mäen harjanteelle noustessa en voinut edes hengittää. En uskaltanut. Kyyneleet alkoi valua silmistäni. Olin keskellä täydellistä hiljaisuutta, hehtaareittain kauppaan kuuluvaa metsänpohjaa ympärillä. Kaikki, ihan kaikki oli juuri sitä mitä olen etsinyt. Kaikki nämä vuodet. Sanoisin, että tässä oli vielä enemmän. 

Istuin rapulla ja tunnelmoin, unelmoinkin. Vielä jonakin päivänä saavuttaisin sen. Se ei ole mahdotonta, nyt tiedän. Vielä joskus rakastun, löydän omani ja lopetan etsimisen. Olin tavattoman onnellinen tienhaarassa seisseestä kyltistä. Myöhästyin näytöstä, tunnilla. Onneksi. Ei nyt, ei näihin vuosiin, ei vielä. 

Kaipaan. Hirveästi. En uskonut mihinkään näin voimakkaaseen vaikka tiesin tunteen tulevan talven myötä. Jo ensilumen aikaan ikävöin, nyt entistä enemmän. Omakotitaloa. En mennyttä elämää, en mennyttä asumusta. Tulevaa taloani, unelmaani. Siellä jossakin. Kaipaan puiden pilkkomista ja kantamista, tulen sytyttämistä, lempeää lämpöä. Ikävöin takkatulta, saunomista, omaa rauhaa ja hiljaisuutta. Pimeyttä ja yksinäisyyttäkin. 

Vielä joskus, löydän aarteeni. Se hetki voi olla huomenna, vuosien päästä. Tiedän sen vielä tulevan, rakkauteni löytyvän. Uskon, luotan ja odotan.

Normaali?

Asunnossa numero seitsemän asuu kolme yksilöä. Kaksi naarasta, yksi uros. Tänäkin maanantaisena aamuna ennen kahdeksaa he poistuvat omistusasuntonsa parkkipaikalta farmariautollaan kohti päiväkotia ja työpaikkaa. Iltapäivällä he saapuvat kotiin, syövät spagettia ja kastiketta. He kulkevat käsikkäin puiston kautta koko perheen voimin joulukortteja viemään postin kuljetettavaksi. Iltapalaksi paistetaan lettuja ja kaivetaan pakastimesta mansikoita. Lopulta he ryömivät peittojensa alle, pussaavat hyvän yön toivotukset ja vaipuvat uneen odotellen uutta aamua...

 
Mikä tekee ihmisestä normaalin? Miten normaali ihminen ajattelee, toimii, käyttäytyy? Millaista on normaali elämä? Onko lopulta epänormaalius sittenkin normaaliutta?

Näen työssäni, töissäni yksilöitä. Joku sanoisi heitä epänormaaleiksi, normeistamme poikkeaviksi erityistapauksiksi. He haastavat ympäristönsä, pistävät ajattelemaan ja tuntemaan, aiheuttavat voimakkaita reaktioita. Valitettavan usein heidän aiheuttamat tunteet ympäristöönsä ovat negatiivisia. Erityisellä ennakkoluulolla suhtaudun heihin, jotka jo ensitiedon jälkeen mielikuviensa pohjalta iskevät kuvainnollisesti leiman otsaan varustettuna Epänormaali-tekstillä.

Haluan tuntea, tutustua ja aistia. Haluan haastaa itseni, toisen yksilön. Haluan lähteä tutkimusmatkalle tuntemattomaan, avata lukemattoman kirjan vailla selkokielistä tekstitystä. Teksti poukkoilee sinne ja tänne, vailla suuntaa tai päämäärää. Edetessä, suuren työn ja taistelun jälkeen salakirjoitus alkaa hahmoittua, sanat ja tarinat selittyä. Alkaa päästä kiinni juonesta, joka juuri hyvään alkuun päästyä katkeaa tai kääntää suuntaansa. Ja tarina alkaa jälleen alusta. 

Useimmiten he ovat aitoja, konstailemattomia, salailemattomia. Elävät tässä ja nyt, täysillä. Aina kaasu pohjassa, sata lasissa. Tunteet kohisee kuin huvipuiston hurjin vuoristorata. Täynnä naurua, iloa ja energiaa, rakkautta, suukkoja ja lämpöä. Helisevät kuin nyrkillinen superpalloja lasivitriinissä perintöposliinien seassa.

Toiset, harvemmat yksilöt ovat vaiti, pohdiskelijoita, oman tähtikarttansa tulkkeja. Ihailtavan seesteisiä, pikkutarkkoja esteetikkoja. Heitä, jotka pystyvät erottamaan leppäkertun syksyisestä lehtikasasta metrien päähän, löytämään pihan valkoisimman kiven ja haistamaan seinän toiselle puolelle kenelle omistajansa kadottanut paita kuuluukaan. He ovat herkästi särkyviä kuin mummon posliinikupposet konsanaan.

Istun palaveriin, omassa elävässä elämässäni. Saan kuulla, etten ole normaali, ettei perheeni ole normaali, ettei tilanne ole normaali. Nauretaan kaikki. Kysytään haluanko olla keskustelussa äiti, ammattilainen vai kollega. Toivon ripauksen luottamusta äidinvaistoon, palan uskoa ammatillisuuteeni ja silmän pilkkeen verran huumoria työkavereiden kesken. Haluan suoraa puhetta, rehellistä sanomaa, konstailematonta tekstiä, kaunistelemattomia totuuksia yksilöiltä yksilölle yksilöstä. 

... Asunnossa numero seitsemän asuu yksi aikuinen ja kaksi lasta. Toinen lapsista on biologinen, toinen sijaislapsi. Asunnossa asuu heidän kanssaan myös äiti, perhehoitajaksi tai sijaisvanhemmaksikin häntä voinee kutsua. Tänäkin maanantaisena aamuna äiti pakkaa kolme Kånkenia ja lapset autoonsa, ehtii kerrankin ajoissa ennen kahdeksaa kahdelle eri paikkakunnan päiväkodille. Iltapäivällä äiti valmistaa kikhernespaghettia ja kasviskastiketta perheelleen. He kulkevat  käsikkäin osan matkasta hillitäkseen vilkkaimman jalkaparin tahtia iltaisella joulukorttien postitusreissullaan. Iltapalaksi ruokanatsiksi itseään kutsuva äiti paistaa maidottomia ja gluteenittomia lettuja koko sakille. Lopulta äiti peittelee lapset sänkyihinsä, laulaa yölaulun, suukottaa ja jää kuulostelemaan asunto numero seitsemään laskeutuvaa hiljaisuutta teekupposen äärelle. Tovin hän antaa ajatuksen virrata, kunnes painaa omat silmänsä kiinni omassa vuoteessaan uutta ja tulevaa päivää innolla odotellen.

Viimeistä viedään

Reilusti yli vuosi sitten kykin terassilla puhelin korvalla. Odotin kauhulla vastausta, kunnes linja aukesi. Sain sanottua nimeni, itkin ja itkin enemmän. Lopulta sain suustani sanat "en jaksa enää, en kestä enää."

Jaksoin vielä vuorokauden, tunteetta, turtana. Oveen koputettiin, astuivat sisään, syöksyivät halaamaan kenkiä riisumatta. Itkin paniikkini, romahtaneen maailmani ammattilaisen hartioille. Istuttiin, puhuttiin. Sanoin olevani huono ihminen, en jaksaisi edes kahvia keittää. En ollut leiponutkaan.

Meni kuukausi. Sain puhelinsoiton. Kerran kuukaudessa, viikonloppu toisaalla. Tiesivät kynnykseni lapsesta irroittautumiseen olevan korkealla. Lupauduin ja huokaisin helpotuksesta, olihan kyseessä rautainen ammattilainen, vuosikymmenien työkokemuksella.

Vuosi on vierähtänyt, maailma muuttunut. Kysytään tarvitsenko vielä. Vastaan kieltävästi. Joku muu tarvitsee heidän apuaan nyt enemmän, on aika antaa hyvän kiertää. En halua omia, en estää muita kokemasta samaa eheytymistä, jonka itse sain vaikeassa elämäntilanteessa.

Illalla viikataan pyykkejä telineestä, käydään läpi seuraavan päivän suunnitelmaa. Lopulta peittelen unille. Pieni ihminen pomppaa ylös sängystään, legot meinasi jäädä hujan hajan lattialle. Keräilee tavaransa talteen, moiskauttaa suukon suoraan suulle ja sanoo "Äiti mä rakastan sua, sä oot mulle maailman paras äiti. Muista laittaa kissa kassiin, laitoin sen valmiiksi rappusille odottamaan. Eikä hammastahnaa."

Nappaan vielä kaapista jumpsuitin saunan jälkeen puettavaksi. Polvet puhki, kulunut, pieniä reikiä siellä täällä. Samalla niin tavattoman rakas, muisto menneisyydestä, aiemmasta elämästä. Tehtäväni on parsia suurimmat reiät eheämmäksi, estää pienien virheiden suureneminen. En tavoittele täydellisyyttä, tyydyn siihen mitä pystyn antamaan. Se riittää, meille molemmille.

Pakkaan vaatteet laukkuun viimeistä kertaa. Hammastahnan jätän pyynnöstä pois, talo tarjoaa kuulemma parempaa. Huomenna kuljetan pienen ihmisen viimeistä kertaa viettämään tukiperheviikonloppua vain muutamien kilometrien päähän kotoa. Viikonloppua, jolta palatessa on taskuun pakattuna kourallinen hyviä muistoja jokaiselta kerralta. 

Kiitos heille, pariskunnalle lapsineen. Punaiselle tuvalle, elämyksille, seikkailuille. Kymmenille pieneen mieleen talletetuille muistoille, lukuisille hengähdyksille, tovin tauoille. Kiitos yhteisestä taipaleesta, luottamuksesta ja mahdollisuudesta. Olette arvokkaita, kultahippusten kimalluksia.

60 M 00 S

Kuusikymmentäminuuttia eikä ainuttakaan sekuntia päälle. Kutsun sitä leikkisästi tehotunniksi. Ajatella miten kekseliäs olenkaan näiden nimien kanssa. Sellaisia, että tasoisenikin ne ymmärtää.

Tehotunti toteutuu jokaisena kotona vietettynä iltana. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta toki, mutta laiskuus ei sovi syyksi jättää start-nappulaa painamatta. Startin jälkeen se alkaa, rytökasan pelastaminen asuttavaksi kodiksi. 

Tehotunnin aikana pitää pysyä liikkeessä ja päämääränä on sosiaalitoimenkin hyväksymät elinolosuhteet ihmiselle. Itsensä ruoskinnassa työn tehokkaaksi edistäjäksi on todettu menevä musiikki, teeveden keittäminen ja villasukkien riisuminen viluisten varpaiden saavuttamiseksi. 

Tehotunnin voi käyttää esimerkiksi seuraaviin puhteisiin
- Imurointi (vasta sitten, kun kivet rapisee jalkapohjista sänkyyn noustessa)
- Pölyjen pyyhintä (suoritan sen, kun lapset valittaa sumuisuutta Pikku Kakkosta katsoessa)
- Tiskit (tässä olen tosi hyvä ja supertehokas!)
- Rätteily (keittiössä pilkunviilaaja, vessan pesu vaatii jo pari päivää henkistä valmistautumista)
- Moppailu (NOOOOOU!)
- Pyykit (lapsista on hauskaa kisata, kumpi saa sukkansa korkeammalle sijalle pyykkivuoren huipulle)
- Kaappien järjestely (siirrä tavaroita paikasta A paikkan B ja ensi viikolla takaisin)

Vastoin kaikkia ajatuksia tehotunnin saa käyttää myös mapittamiseen, laskujen maksamiseen, paperitöihin ja elämäntyön hoitamiseen kuuluviin velvollisuuksiin. Ei kovin aktiivista liikkumista, mutta vastenmielisyytensä vuoksi sisältyy listaan.

Tehotunnin aikana kiellettyjä on kaikki itselle mieleiset asiat. Omalla kohdallani se tarkoittaisi tyynynpäällisten vaihtoa tai muuta turhaa rymsteerausta, ruoan tai eväiden suunnittelua ja tekoa, leipomista, nikkarointia, huonekalujen siirtelyä, maalausta tai myyntiin laittamista, kasvien nyppimistä, sapuskan syömistä tai edes sen ajattelua. Esimerkiksi.

Tunti on lyhyt, toisinaan hyvinkin pitkä. Useimmiten kello soi juuri, kun hyvään alkuun ennätti. Lopetettava on, kuin seinään. Muutoin huomaan huushollaavani vielä kolmen tunnin päästäkin.

Raivostuttava piipitys ja tunnin jatkunut tohina loppuu yhdellä napin painalluksella. On aika kaataa hautunut tee kuppiin, koota iltapala tarjottimelle, kiskoa villasukat jälleen varpaita lämmittämään ja käpertyä viltin kanssa sohvalle. 

Kuulostipa loppu upealta. Se oli satua. Sohvalle asti en päädy juuri koskaan.

Kylki kyljessä

"Vieras lähti, lapset lähti, yksinäisyys koitti. Mieli on hiukan maassa, raskas viikko takana ja päässä liikaa ajatuksia. En taida olla riittävän iloista ja hyvää seuraa kenellekään tänään" napsutin kyyneleet poskilla ystävälle viestiin. Puhelin piippaili. Parista eri numerostakin. Kaipasivat joukkoonsa.

Pari tuntia myöhemmin nostin rinkan ja retkeilytarvikkeet autosta joulukuisessa myrskyssä. Otsalampun valo kurkkasi tuvan ikkunasta. Oven avatessa yllättyneitä ilmeitä, lämpöä ja välittämistä. He halasivat niin pitkään ja tiukasti, antoivat vuodattaa kyyneleet olkapäilleen. Koin valtavia määriä tuntemuksia, suuria ristiriitoja ja ajatusten vuoristorataa.

Muiden jo kiskoessa vaatteita ylleen hiivin yksin saunaan. Istuin silmät kiinni pimeässä, tuli loimusi lasiluukun takana. Myöhemmin illasta istuttiin nuotiolla, tuijotettiin tulta. Keskellä myrskyä ja sadetta. Ystävät tiesi mitä alakulooni tarvitsen; pari possupihviä ja Jägeriä parin paukun verran, kupposia kuumaa juomaa, lämpimiä ajatuksia ja kylki kyljessä jutustelua. 

Yöllä kellistin itseni "miesten petiin" muiden naisten jäädessä tuvan lämpöön uinumaan. Tuuli humisi männyissä, iski toisinaan päin makuupusseihinsa koteloituneiden kasvoja. Vesi tippui laavun kattoon, aamulla korpit huusivat lähistöllä. Valkeuden saavuttua keräsin tovin rohkeutta hypätä yön viilentämiin vaatteisiin makuupussin uumenista. Kaverit nousivat viereen järvelle tuijottamaan ja toivotin heille hymyssä suin hyvät huomenet.

Ystävät. Nuo kultaakin kalliimmat.

Päivä, joka muutti maailman

Kaivoin esiin lastenhuoneen hyllyn päältä pölyisen laatikon. Avasin kannen, kyyneleet valui pitkin poskia. Kotiutumisvaatteet, ristiäisvaatteet, ensimmäiset villasukat, silkkimyssyjä, pienet jalanjäljet, onnittelukortteja ja kaksi kultasormusta. Muistoja menneeltä viideltä vuodelta. 

Tuo pieni ihminen muutti elämäni. Ensimmäisenä yönä syntymän jälkeen en nukkunut, tuijotin vain rinnalla olevaa pientä tytärtäni ja itkin. Siinä nukkui, itki, yski ja pulautteli jotain niin valtavan suurta pienessä paketissa. Juuri hän, jota olin jo vuosia elämääni halunnut, kaivannutkin.

Tuo pieni ihme itki. Paljon. Jatkuvasti. Itki yöllä, itki päivällä. Oli alati tyytymätön. En muista vauva-ajoista kuin itkun täyttämät kuukaudet toisensa perään. Rakastin niin paljon. Halusin olla hyvä, täydellinen juuri hänelle.

Hän ei nukkunut, heräili ja valvotti yöt. Halusi katsella maailmaa aamuyön tunteina ja olla lähellä, äitinsä tytär. Yli kaksi vuotta sitä jatkui, valvomista. Toivon ensi vuonna samaan aikaan kertovani myös edelleen jatkuvien heräilyjen loppuneen. 

Vajaa nelivuotiaana hän vietti ensimmäisen yönsä erossa äidistään. Hän ei hajonnut, äiti kyllä itki syksyisenä yönä saunan terassilla muiden reissulaisten uinuessa. Itki uudelle elämäntilanteelle, irti päästämiselle, vapaudelle, yksinäisyydelle. 

Niin on äitinsä tytär, sanoo mummi hänestä. Hän on lapsi, jota on helppo ymmärtää. Lapsi, joka aistii tunnetilat, mielialat ja muutokset. Pohtii, mietiskelee ja muistaa. Hän on järkevä, herkkä ja empaattinen. Hän on auringonpaistetta, hymyä ja suloisuutta suurimmillaan. 

Katsoessani tuota pientä sankaria, eroperheen lasta, sijaissisarta, ainokaista biologista jälkeläistäni, ymmärrän miten paljon hän on elämääni antanut. Päivääkään ei tarvitse katua, jokainen niistä on tärkeä ja ainutlaatuinen.

Optimisti

 

Kiireinen päivä. Lähes katastrofi. Työtä enemmän kun tekijöitä, rästejä enemmän kun aikaa kellossa. On opiskelijoita, on koululaisia, on uusia, on vanhoja, on sairaita. Liikaa paperihommia, liian vähän aikaa varsinaiseen työhön. Luulen, etten selviä. Luulen, etten kykene pitämään jokaista lankaa käsissäni. Luulen, että lehmänhermoni loppuu ennen kellon lyömistä. 

Aamuiset juoksuteet päätyi puolittain lattialle, tovia aiemmin ohjasin selkeästi sanoittaen lapselle kuinka pöydälle ja lattialle kaatunut hedelmäsalaatti siivotaan. Uupuneena laahustan villasukissa kahvinkeittimen äärelle lasten itkut, naurut, epätoivot korvissa kaikuen. Vihdoin olen valmis keittämään kupposeni. Vain itselleni. Lentokahvit, muuhun ei kykene.

Se pieni tippa pannun pohjalla. Se tunnin käristynyt liru. Se, joka saa hymyn kasvoilleni, pääni nousemaan epätoivosta. Olen onnellinen. Juuri siitä pienestä jämästä, jonka joku on jättänyt juuri minulle. Näin haluan ajatella. Olen riemuissani, kaadan kuppiin ja hörpin tyytyväisenä. Lennossa, toki.

Pessimisti. Hän olisi suuttunut, kenties ilmaissut mielipiteensä ääneenkin. Ei olisi helpolla päässyt se laiska työkaveri, joka moisen jämän oli jättänyt. Tiskiharjan pelkoinen tapaus selkeästi, varsinainen vetelehtijä. Paljon mielipahaa, negatiivisia tuntemuksia. 

Ymmärsin. Olevani optimisti. Pohjimmiltani.

Yökyläilijä

- Mikä oli kivointa yökyläilyssä?
- Melkeen kaikki. Sain leipoo niitä sun hulluja ruokia, sitten sain maistaa kaikkia uusia tosi hyviä makuja. Ja sitten se kun syötiin herkkuja sohvalla ja katottiin elokuvaa vaikka mää olinkin nähnyt sen, mutta en ollu nähny sitä sun kanssa. Sit se, kun me tehtiin eväät reissuun ja sain käyttää tehosekotinta. Oli tosi kiva kun laitoit Robinii autossa ja ostit mulle nää maailman hienoimmat housut. Laitan nää huomen kouluun ja kerron, et kummitäti osti nää mulle. 

- Mikä oli sitten huonoa tai kurjaa?
- No se, kun mun tuli koti-ikävä illalla. Se vaan oli tyhmää. 

- Onks sulla ollu tarpeeks tekemistä vai onks ollu ihan tylsää?
- On ollu tekemistä ja se oli tosi kivaa, kun makoilit mun vieressä illalla, kun oli ikävä ja silittelit mua ja höpöttelit. En mä muista mitä sä höpötit, mut mua alko väsyttää hirveesti ja sit ne sun jutut oli niin tylsiä, et nukahdin. Ei niis ollu mitään järkee edes. Mut ei se haittaa, koska mun meni sit ikäväki ohi.

<3

<3 <3 

<3 <3 <3