Rukiin puinti Korteniemessä

Siinä hän istui, koipiaan keikutellen riihen parvella. Kädet noessa, vaatteet liassa ja tukka vähintään ruisleivällisen jyviä keränneenä. Alkoi väkisin hymyilyttää. "Pikkulikka" oli omalla paikallaan, omassa maailmassaan.

Ei ollut vain jalkojen keikuttelua. Oli työtä alusta loppuun. Viikkoa aiemmin pellolta kuhilailta kerätyt lyhteet olivat kuivuneet riihen parvella. Lyhteet lyötiin riihen seinään suurimpien jyvien irroittamiseksi, varstottiin luuvan puolella ja lopulta oljet sidottiin reippaiden naisten vääntämillä pannoilla jälleen lyhteiksi riihen perälle odottamaan jatkokäyttöä. Lattiat vallanneet jyvät kerättiin, pihalla viskuroitiin suurimmat roskat pois ja viimeisessä vaiheessa viskurin alla makoillut Pappadiippa kahmi lopputuotetta, Aunus-ruista säkkiin parhaina hetkinä kaksin käsin. Todellista kotimaan kultaa.

Huilaillessa, lekotellessa piipahdin ohrapellolle, pellavaa nyhtämään, pellon laidalle aurinkoon makoilemaan ja pitkin rantoja kävelemään. Jutustelin ihmisten kanssa, vastailin kummasteleviin kysymyksiin nuoren naisen palavasta halusta osallistua perinnepuuhiin arvokkaana vapaa-aikanaan. Kenties jossain asiassa olen sittenkin ainutlaatuinen.

Ensi lauantaina 5.9 Korteniemessä jatketaan samoissa puuhissa. Pappadiipan kokoinen paikka on vapaana kyseisen päivän, ahkeria talkoolaisia mahtuu joukkoon ilomielin. Viikkoa myöhemmin puuhaillaan Kulttuuriympäristöpäivän tiimoilla. Lauantaina 19.9 odotan Korteniemen riihellä iloisia tervehdyksiä, lämpöisiä tunnelmia, tasaista puheen sorinaa Pellavapäivän merkeissä.

Kurkkaa myös viime vuoden puintipäivän kuvasatoa!

Elokuinen Torronsuo

Viikonloppu edessä. Lettutaikina pullossa, puukko tupessa ja pärekoppa kourassa. Neljä tyttöä suolla. Tehtiin tulet, syötiin ja naurettiin. Kolme tuntia kului moiseen, luulen onnistuvan vain meiltä. Tulipaikalla ystävä totesi vieraita tulevan kylään, oltiin kuin kotona. Metsässä, luonnossa. Kavuttiin luontotorniin. Jännityksen sekaisia kiherryksiä pienimmiltä, tunnelmointia isommilta.

Aurinko painui mailleen, lintujen laulu hiljeni. Hämärän hiipiessä lähdettiin taapertamaan, pysähdyttiin alituiseen ihmettelemään ja kummastelemaan. Tunnusteltiin maastoa, annettiin kosteuden hiipiä varpaisiin, pitkoksien rahista paljaiden jalkojen alla. Syötiin marjoja mättäistä kourakaupalla, naurettiin naurun päälle, laulettiin ja höpsötettiin suohirviöistä.

Viimein väsy yllätti. Kolmasluokkalainenkin kapusi ratsaille toviksi, kunnes tossu jälleen nousi. Kotiin päästyä kori jäi purkamatta, vaatteet lensi kamarin nurkkaan. Aamulla herätessä, vaatteita keräillessä nuotion tuoksu hiipi nenään. Näihin hetkiin ja maisemiin palataan taatusti, muistoissa ja tulevaisuudessa.

Täti matkalla alttarille

Palaan kuvia ladatessa takaisin parin viikon takaiseen aikaan. Reissuhan oli ihan peruskamaa; polttarit, päivä hengailua Isolla Kirkolla ja illalla kohti Tallinnaa. Vaan oliko?

Matkasin ensimmäistä kertaa Tallinnaan, hankin jopa elämäni ensimmäisen passin reissua varten. Maalaistyttö pöyristyi jo alkuillasta. Toisinaan olo oli kuin hiirellä kattilauman ympäröimänä. Metsästys oli illan sana, ymmärsin pelin hengen.

Tutustuin uusiin ihmisiin, oikeastaan miehiin. Ei ole ongelma ollut koskaan saada tuntemattoman kanssa pulinaa aikaiseksi. Jos olisin ollut Napakympissä, olisin juossut karkuun ja ollut lähtemättä kenenkään kanssa reissuun. Tiesin olevani paikassa, josta tuskin löydän samaa ajatusmaailmaa tai elämäntapaa omaavaa ihmistä juttukaveriksi.

Miehet, joiden kanssa keskustelin jakautui kahteen ryhmään. Ensimmäinen ryhmä oli pilke silmäkulmassa olevat sinkkumiehet, haku päällä ja ensimmäisenä kysymyksenä voisiko juomaa kenties tarjota. Tunneli, jonka läpi he katselivat oli kovin kapoinen, maailmankuva suppea. Enemmän tutustuessa olisin lyönyt Urpo-leiman jokaisen otsaan.

Toinen ryhmä puolestaan oli ne, joista pidin tavattomasti. Metallinpaljastin silmissäni raakkasi ukkomiehiä tähän kastiin. Mukavia, rentoja ja asiallisia. Iloisia, positiivisia, rehellisiä ja maailmaa laajemmalti katselleita. Sellaisia täydellisen epätäydellisiä. Tutustuessa kuulin heikkouksia, aistin katkeilleita kylkiluita, tunteiden ristiriitoja. Kuulin parisuhteiden kiemuroista ja kompastuskivistä. Hymyilin ja olin onnellinen heidän puolestaan, avioliitoista. Samalla olin tavattoman tyytyväinen siihen, että omassa kenkähyllyssä on vain yksi pari isoja popoja. Helppoa elämää, sanoisin.

Seuraavana päivänä morsmaikun kotioven takaa löytyi siisti asunto, puhtoiset pyykit narulta, kauniisti pedattu vuode ja rennosti matkalaisen vastaanottava sulhanen. Kirjoitukset liitutaulussa pisti väkisin naurattamaan. Istuessani pariskunnan kanssa pöydän ääressä, ryystäessäni vettä ja sulhon tarjoamaa selviytymisbanaania olin edelleen hämmentynyt. Siinä se nyt on, lapsuudenkaveri. Matkalla alttarille juuri tuon täydellisen epätäydellisen miehensä kanssa. Jälleen olin onnellinen, meidän kaikkien kolmen puolesta. Suurien unelmien, arvoituksellisen tulevaisuuden ja uusien elämänvaiheiden edessä kukin omassa arvokkaassa elämässään.

Vain yksi pieni sana

Kiintyminen toisen ihmisen lapseen. Luulin homman sujuvan helposti, luonnostaan. Ei mennyt niin. Toisinaan poden huonommuutta asiasta. Rakkaus on tavattoman suuri sana, rehellisesti voin sanoa vasta välittäväni. Olenko viallinen? Huono? Kylmä?

Elän kahta erilaista äitiyttä. Tasaista ja luonnollista, omaa polkuaan ja tuhansia vuosia tunnettua biologian ohjaamaan rutiinia. Tunne on vahvaa, selkeää ja helppoa. Ei ole kysymyksiä, arvoituksia. 

Toinen äitiys on erilaista. Ihmeellistä, salaperäistä, täynnä arvoituksia. Suuria tunteita ja ajatuksia, ennalta arvaamattomia olotiloja, mietteitäkin. Suuria kysymyksiä ilman vastauksia. Tulevaisuutemme on valkoinen paperi ilman tekstiä, haaleita vetoja lyijykynällä, luonnoksia.

Kaikki on niin suurta, järisyttävää. Monen asian sekoituksia, tuntemuksia ja aistimuksia. Pelistä puuttuu biologia, veriside. Pitää antaa aikaa. Kiintyminen vaatii pitkää pinnaa, kärsivällisyyttä, ymmärrystä.

Kolme yötä erossa. Aamulla kaipaan valtavasti. Tunnen, että jotain puuttuu. Olen rentoutunut, ladannut itseni ja neulonut pipoon löysemmät silmukat. Matkalta kyselen kuulumisia. Yksi sana pysähdyttää. Pidätän itkua puhelun loppuun asti, nielen kyyneleeni. Puhelun katkettua nauran ja itken yhtä aikaa. Koen tavattoman suuria tunteita, ristiriitaisia, häkellyttäviä. Takapenkiltä kysellään mikä äidille tuli. Olen onnellinen, saanut kuulla juuri olevani tavattoman rakastettu. Kuullut sen pienen sanan, jolla on uskomattoman suuri merkitys. Se, joka on merkki rakkaudesta, kaipuusta kotiin.

Ikävä. Vain yksi pieni sana suurella merkityksellä.

Vaienneet

Lyhyet shortsit, kumisaappaat ja villasukat. Yksi lainattu kamera, yksi tyttönen, kuskina tyttösen isä. 

Löydettiin mitä etsittiin. Arvoituksia jäi, tutkimattomia nurkkia. Uusia löytöretkiä. Aiemmin huomaamattomia taloja syrjäisillä seuduilla. 

Hiljentyneitä nurkkia, rapistuneita pieliä. Kätkevät sisälleen  tuhansia tarinoita, ikuisia arvoituksia, suuria salaisuuksia.

Sanon sen ääneen

Viikon vapaailta. Mietin terasseja, suunnittelin marjastusta, puutarhassa mylläämistä. Päätin kipaista lapsuudenseudulla, ohimennen. Mieli kaipasi maalaismaisemia, hiekkateillä ajelua auringon paistaessa. 

Lopulta löysin itseni lammasaitauksen reunalta, kanalan ovelta, lopulta lämmin kupponen kädessä kauniin kodin tuvasta. Nauramassa yli kymmenen vuoden takaisille asioille, ihmisille. Miten elämät on mennyt tähän, maailma kuljettanut samanlaiseen ajatusmaailmaan ja elämäntapaan.

Verannalle astuessa tulee joka vuotinen, salamana eteen saapuva tunne. Emännän kiskoessa takkia päälle aistin sen ilmasta, kylmyydestä. Kasvimaan reunalla seisoessa kosteus ja viileys hiipii paljaisiin varpaisiin. Portilta lähtiessä hämärässä napsautan kaukovalot päälle. Perille päästyä vedän villasukat jalkaan.

Syksy. Sitä se on.

Kiitos Jonnalle, Marttilan mahtavalle emännälle.

Unelma

Siinä se oli, kirpputorilla. Huokaisin kokolappua kurkatessa. Kauhistuin hintalapun nähdessäni. Mittasin ja mallasin henkarissa roikkuvaa kaunistusta. Sovituskopissa totesin koon täydelliseksi, istui kuin päälleni tehty. Sopi ajatusmaailmaani ja arvoihini kuin valettu.

Tämä päällä vielä jonakin päivänä kuljen aamukasteessa niityllä paljain varpain, hengitän raikkautta, tunnustelen maailmaa jokaisella aistillani. Se päivä ei kuulu tähän kesään, se päivä on tulevaisuudessa, haaveissa ja unelmissa.