perjantai 22. syyskuuta 2017

Parhaimmillaan kaksi on yhtä olematta yksi


Yksinhuoltajaviikonloppu, yksinhuoltajaviikko. Näitä termejä kuulee käytettävän lapsiperheiden maailmassa. Niiden perään huokaistaan, pyöritellään silmiä ja stressataan. Lähiaikoina myös mediassa on saanut paljolti huomiota yksinhuoltajaäidin tilitys niitä äitejä kohtaan, jotka elävät parisuhteessa ja käyttävät muutamissa päivissä ohi menevistä jaksoista vertaustaan yksinhuoltajuuteen.

Ennen kuin alan asiaa avaamaan omasta näkökulmastanikin, aion kertoa, että en ole yksihuoltaja. Olen lapseni pääasiallinen huoltaja, perhehoitajana toimin juridisesti yksin. Lapseni ovat vuorokauden viikonlopusta toisaalla, useimmiten myös yhdestä arki-illasta muutaman tunnin. 

Ne äidit tai isätkin, jotka vertaavat jaksojaan yksinhuoltajuuteen ovat onnellisessa asemassa. Heillä ei ole pahaa tarkoitusta sanomalleen vaan pikemminkin he pelkäävät kosketusta yksinhuoltajan maailmaan. Tällaisella ihmisellä on todennäköisesti parisuhde, jossa eletään perheen vetovastuussa kummankin vanhemman toimesta, arki jaetaan, kotityöt ja vastuu lapsista pilkotaan kummankin harteille. Heillä on omissa silmissäni asiat aika kivasti perheenä.

Tunnen, olen kuullut äideistä, jotka ovat kuin yksinhuoltajia. He elävät parisuhteessa, mutta kantavat lapsistaan ja kodistaan suurimman vastuun. Tekevät ruoat, pesevä pyykit, siivoavat, kuljettavat, auttavat läksyissä vaihtaen nuorimman vaippaa siinä sivussa kolmannen pestessään jo hampaitaan. Hän peittelee lähes jokaisena iltana lapsensa sänkyihin, herää öisin tarvittaessa ja ampaisee viikon jokaisena aamuna lastensa vuoksi ylös sängystä. Näissä perheissä isä on jostain syystä taka-alalla, näkymättömissä. Äiti-ihminen näkee arjen, mutta samalla useimmiten isä täyttää päivänsä perheen elättämiseksi pitkillä työpäivillä, ulkotöillä, auton huolloilla, joskus myös harrastuksilla tai kaljatuopin äärellä istumisella. 

Sitten on ne oikeat yksinhuoltajat. Joiden lapsilla ei yksinkertaisesti ole toista vanhempaa osana elämää. Ne, joilla ei välttämättä ole edes tukiverkostoa saavutettavissa. He, joiden vuoteen mahtuu ehkä yhdet pikkujoulut ilman lasta ja silloinkin taloudellisesti lapsenvahdin pystyy maksamaan korkeintaan puolilleöin. En tiedä siitä elämästä mitään, mutta helppoa ei varmasti ole. Uskon, että heitä loukkaa toisen äidin käyttämänä termi yksinhuoltajaviikonlopusta. 

Yksinhuoltajuus nähdään monesti taakkana. Äidin tai joissakin tapauksissa isän katsotaan olevan loppu, räpiköimistä päivästä seuraavaan. Yksinhuoltajuus saattaa olla myös etu; kahden kodin elämä sekoittaa lapsen viikon rutiineja ja rytmejä, luo eroahdistusta, kaipuuta toisen vanhemman luokse, oireilua etävanhemman tapaamisen jälkeen. Näin myös omalla kohdallani. Vielä kolmen vuoden jälkeenkin veitsi sydämessä kääntyy lapsia heipatessa, eroitkut lapsen toimesta itketään joka kerta, kun sanon lapsille "nähdään huomenna!"

Yksin eläminen lasten kanssa on paljon muutakin. Silloin perheen taloudesta kantaa kahden aikuisen sijasta yksi. Ei ole ketään laittamassa ruokaa valmiiksi töistä palatessa, ei hakemassa lapsia päiväkodista, ei aamulla etsimässä kadonnutta sormikasta lähtötohinassa, ei ripustamassa pyykkejä, ei antamassa mahdollisuutta edes vartin tirsoihin, ei osoittamassa ulko-ovea ja lenkkitossuja vähäeleisesti menettäessäsi hermosi, ei vaihtamassa ajovalopolttimoa talven tuiskeessa tai rutistamassa tiukasti kainaloon nukkumaan käydessä. Sitä on pärjättävä yksin, omillaan, sukulaisten ja ystävien auttavan käden varassa.

Raha luo varmasti myös monelle yksin karusellia pyörittävälle stressiä. On käsittämätöntä miten keskituloinen yksinhuoltaja voi saada rahansa riittämään muutaman lapsen tarpeiksi, riittämään vuokriin, ruokakauppaan, laskuihin tai yllättäviin menoeriin. Tähän listaan on sopimatonta lisätä omia harrastuksia tai vuotuisia lomamatkoja, asuntolainasta unelmoimattakaan. Siinä kun vanhan Escorttisi rinnalle karauttaa valkoinen Audi tai kerhokaverin äiti vilauttaa kuvia kuntosalilta tai etelän matkalta, saattaa olla henkinen nyrkin isku tädin otsaan aika lähellä. Suurimmat kysymykset rahattomana varmasti pyörii silti lasten ympärillä; pystynkö tarjoamaan lapselleni kaiken sen mitä hän ansaitsee? 

Yksinhuoltajan elämään liittyy moninverroin huolta ja kannettavaa verraten kahden aikuisen talouteen. Silti yksinhuoltaja ei ole nykyään ressukka, elämän kolhima poloinen vaan pärjäävä ja omaa elämäänsä tiukasti hallitseva selviytyjä. Useissa tapauksissa yksin eläminen on myös yksinhuoltajan oma valinta vakiintumisen sijasta. Yksinhuoltajalta puuttuu nimenomaan se parisuhde. Se, joka nähdään ruusuisesti arkea helpottavana, pelastavana tekijänä. On paljon pariskuntia, jotka elävät omin silmin sanottuna perhehelvettiä. Rakkaudettomia suhteita, riitelyä, vuosikausia yhteistä stressiä, uskottomuutta, valehtelua, salailua, ongelmia suuntaan jos toiseenkin. Suhteita, joissa on paha olla. Elämää, joka kuormittaa enemmän kuin antaa. Tavalla tai toisella ne kaksi erillään elävää ihmistä koittaa kiskoa yhteistä köyttä vielä kohti tulevaisuutta.

Mietittyäni laajalti, monesta kulmasta yksinhuoltajuus asiaa pyöräytän omia silmiäni niitä "parisuhteessa eläviä yksinhuoltajia" kohtaan, jotka jaksavat tarpoa päivästä toiseen vaikka aurinko ei pilvienkään takaa tunnu paistavan vaikka kaikkensa tekisi. Myöskin niitä oikeasti yksin eläviä, joka ilta lapsensa peitteleviä sinkkuja kohtaan, jotka vain haaveilevat edes yhden yön vapaudesta jokaiseen vuoteen. He ovat niitä taistelijoita.

Olen onnekas ollessani lähivanhempi. Saan nähdä lapsen kasvun, kehityksen. En koe ikävää pitkistä eroista, en tunne huonoa omatuntoa siitä ettenkö olisi antanut aikaa lapsilleni. Osaan nauttia täysillä niistä hetkistä, kun saan olla vapaa kuin taivaan lintunen, halata jälleen lapsia heidät tavatessaan. Saan elää arkea, jossa ei ole tylsää, ei yksinäistäkään. Rakastan iltaisin hiljenevää asuntoa, jossa vain näppäimistön ääni kaikuu tänäkin iltana. Huokaisen taloudellisesta tilanteesta, jossa pystyn kustantamaan lapsille kaiken mitä he tarvitsevat, maksamaan asuntolainaa, hankkimaan extempore-hankintoja ja säästämään, tekemään sijoituksia. Kiitän vanhempiani periksiantamattomasta luonteesta, lujasta itsetunnosta ja optimistisesta elämänasenteesta selvitä arjen haasteista. 

Elämä on aivan mahtavaa näin. Tukea saa, kun tukea pyytää. Saan harrastaa, liikkua niin paljon kuin kehtaan pyytää. On olkapäitä, joita vasten itkeä. On ystäviä, joiden kanssa jakaa kuulumisia päivittäin. On ihmisiä lähellä, joiden kanssa jakaa ilot ja surut. Olen yksin, oman talouteni emäntä vailla isäntää. Yksi tavallinen äiti, joka myös vastaisuudessa mielellään jakaa muiden äitien ja isien kanssa hupaisia kokemuksia ohi kiitävistä "yksinhuoltaja" jaksoista.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Sinä rakastit musta tällaisen

Kuva vuodelta 2015

Katselen kahvikuppini äärellä onnellisena kinuskirinkiläänsä mussuttavaa lasta. Toisessa kädessään omien sanojen mukaan kokista, vaikka vain pillimehun muodossa. Sitä itse valittua, kovien jätkien juomaa. Vierelläni istuu hiljaa mussuttaen toinen raitamyssy, mantelipullan jälleen valinneena, pillimehussaan vain appelsiinia. Juon viimeiset tipat kahvimukistani ja lasken sen asetille. 

Hetkeä aiemmin toinen myssykäs asteli kahvilaan reippain askelin "Morjes! Mää tulin teille välipalalle, kun täällä käy kaikki muutkin kovat jätkät!", laakista valkkasi kinuskisensa tiskissä, jutteli sukuselvitykset myyjälle kylän automiehistä ja myyjän pyytäessä kahdeksaa euroa koko satsista heitti kaveri tyypilliseen tapaansa "äläpä huijaa, äiti ei anna sulle kun kolme euroa näistä!"

Ryystin viimeiset tipat kahvikupista. Ennen kuin huomasinkaan kuppi keinahti nurin, se kuppi, jonka ohi olin kaatanut tilkan kahvia asetille. "Missä on reikä? Onks se pohjassa vai onks särö reunassa? Äiti tarviit uuden kupin ja uuden kahvin. Äiti mä voin hakee sulle, mä tiedän mistä kahvi otetaan. Myyjä anteeksi, mutta mihin voin laittaa tän rikkinäisen kahvikupin? Missä sulla on roskis?"

Lähtiessä pohtii "Mihin nää kupit laitetaan? ÄITI, ei TODELLAKAAN voi jättää pöytään! Anteeksi myyjä, mutta mihin me laitetaan astiat? Okei, KIIIIITOOOOS!" Myyjä nauraa ja huikkaan omat kiitokseni perään.

Se oli yksi tavallinen tilanne arkipäivän hetkestä. Niistä, joissa häneen ihastutaan ja vihastutaan. Niistä, joissa itse menetän hermoni ja nauran koko sydämestäni. Yhteiset vuodet on opettaneet enemmän jälkimmäistä, nauramaan suoraan sydämestä, ottamaan rennosti. Opettanut siihen, että joku haluaa ruokalautasta tyhjentäessään miettiä ruoan lämpimänä säilymisen sijaan avaruudellisia tapahtumia, sitä kuka synnytti maailman ensimmäisen ihmisen tai voiko harakka olla sorsanpoikasten isä. Näyttänyt lihaksistollaan, taidoillaan ja kyvyillään kuinka äärettömän lujaa voi liikkua, korkealta voi tippua tai kiiveten voi kavuta ilman huolen häivää seurauksista. Ennen kaikkea hän on opettanut tuntemaan, pirskahtelemaan riemusta ja räjähtämään raivosta. Hän on tyynen rauhallisesta kiintymysvanhemmuuden oppisääntöjä tankanneesta äidistä synnyttänyt naisen, jonka lapset ja naapurit kyllä tietää, että huushollissa ei perkeleitä säästellä tarvittaessa, kiristyksen ja uhkailun lomasta puuttuu lahjonta ja arjen hallinta muistuttaa toisinaan armeijamaista kurinpitoa. 

Kahvilahuumorin jälkeen seurasin puoli tuntia pienen odotustilan aulassa liikehdintää. Arviolta 7,5 km verran askelia tallannut, hyppinyt, kiipeillyt jalkapari kutsuttiin viimein sisään. Kiipeilytelineen reunalta hypättiin noin 37 kertaa. En laskenut, heitän vain arvauksen. Sisällä huoneessa pallo lensi sinne tänne, tuonnekin. Rajoja, muistutusta, huomauttelua. Lempeästi, kovempaa ja koviten. Tällä kerralla ilman yhtäkään perkelettä. Maininta äidin kiroilusta neuvolakortissa ei olisi ylpeilyn aihe tulevissa vuosissa. Kiva täti, kiva täti, antaa köyttä ja siimaa. Ja äidin silmistä hän näkee ne perkeleet, koska äiti nyt sattumoisin on flunssassa menettänyt äänensä liki kokonaan. Jos kuittaa kivalle tädille parit pyssy ja pommijutut vielä niin onnistuu viivan leikkaaminenkin paremmin. Kymmenen pistettä, neron leima otsaan ja eteenpäin. Tunsin äidillistä ylpeyttä tiedollisesta osaamisesta, jos nyt ei lasketa niitä pyssy ja pommijuttuja. Voin kertoa, etten ole niitä opettanut.

Hetkeä myöhemmin istun huoneen lattialla, räsymatto rutussa allani. Hän huutaa, raivoaa, katsoo suoraan silmiin. Flashback. Vain yksi sana. Hän pelkää, huutaa, itkee. Kyyneleet valuu pitkin poskiani, tunnen itkeväni kauan vaikka todellisuudessa hetkessä kaikki on ohi. Itken lapsen poskea vasten "Kaikki hyvin rakas, äiti on tässä, kaikki hyvin, ei hätää". Hän puristaa lujaa "Äiti älä koskaan päästä musta irti." 

Puristin häntä lujaa, niin lujaa. Ihmisen pitää tippua, että ymmärtää maailmaa. Tipuin, syöksyin ja näin sen. Sillä hetkellä, flashbackin riipivällä voimalla hän runteli tietään sydämeeni yhä syvemmälle. Hän oli rikki, palasina, olin hajalla itsekin. 

Pahinta on vaieta. Siitä kaikesta mitä lapsen sisään kätkeytyy, perhehoitajan sisään syötetään. Olen itkenyt ystävämiehen kainalossa nuotiolla niin lujaa kuin sydämestäni pystyin. Itkenyt sen kaiken pimeään yöhön. Hän on silittänyt päätäni ja sanonut, että kaikki on hyvin, meillä on kaikki helvetin hyvin. Olen kirjoittanut, purkanut tunteiden ristiriitoja laidasta toiseen. Olen juossut kymmeniä kilometrejä tyhjentääkseni pääni.

Ei ole vitsi tai loukkaus, kun sanon, että haluaisin kertoa koko maailmalle heti kättelyssä lapseni olevan sijaislapsi. Tuoda esille sen, että toiset meistä syntyy vesisateeseen, saa ensimmäiset puuronsa puulusikalla ja elämässä riekkuu rajuilmat vuosi toisensa perään. Siinä kun asetetaan samaan maailmaan elämään sädekehä pään päälle syntyneen kristallilasista juotetun päivänpaisteen kanssa niin toisella onkin jokunen kilometri suomaastoa enemmän edessään taivallettavana. Siihen yhtälöön kun joku kysyy ensimmäisenä paljonko saan rahaa, vastaan usein, että tarpeeksi. Kuukausikilahtelut pankkitilille on toisarvoista sen rinnalla mitä lapselta saan.

Olen äärettömän onnellinen siitä kuinka maailma rikkinäisiä kohtelee. Hän saa kaiken mitä hän tarvitsee. Taistelen, teen töitä ja ajan asioita eteenpäin veturin tavoin. Olenhan äiti. Hattua nostan jokaiselle ei niin ammattilaiselle, joka samaa kuoppaista polkua taivaltaa biologisen lapsensa kanssa.

Kaikki se mitä hän jakaa ympärilleen. Se on niin valtavan suurta. Häntä ihannoidaan ja inhotaan, varmasti loppuikänsä. Hän osaa olla raivostuttava, mutta samalla niin rakastettava. Hän laulaa illalla sängyssään "tiedän olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin unelma onnesta, ihan niinkuuuuu äitikiiiin", hän pesee autoa todeten "meidän äitin ei tartte mennä naimisiin, kun sillä on näin hyvä mies", hän kyselee omasta mielestään potentiaalisilta miehiltä tiedot siviilisäädystä, ammatista ja osaamisista, hän kertoo kaikille kivoille tyypeille, että meidän äiti tekee maailman parasta riisipuuroa ja keittää kahvia jos kauniisti pyytää. 

Hän on ihana. Aito, empaattinen, kohtelias ja etenkin yliampuva. Laidasta toiseen ja kimmoten vielä takaisinkin. Hän haluaa opetella puhumaan englantia taitavasti, paremmin kuin äiti ja sanoo joka ilta nukkumaan mennessä "Äiitiiii ai laav juu haniii" rutistaen tiukasti kaulalta. 

Kun tietäisitte. Kaiken. Ensiparaisusta, ensikohtaamiseen kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden ensimmäisten ja niitä seuranneiden kymmenien asioiden summan. Sen kaiken, jonka itse omin silmin ja korvin olen saanut yhteisiltä vuosiltamme. Ne kaikki tiedot, opit ja kokemukset laskettuna yhteen, vähennettynä ja kerrottuna. Syntyy kysymysmerkkiä huutomerkin perään. Niistä kaikista muodostuu kaava, johon ei ole selitystä, ei keinoa ratkaisuun. On vain lukuja toinen toisensa perään, muodostaen uuden ja suuremman huomisen. Hän ei ole 1+1=2, hän on paljon suurempaa. 

Illalla peittelin sänkyyn, silitin tukkaa ja kuiskasin käheällä äänelläni laulaen Irinan sanoin "sinä rakastit musta tällaisen", johon hän vastasi äidin tukkaa silittämällä "sääkin rakastit musta tällasen.."

sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Elä ennen kuolemaa


Säästä, mieti, sijoita, pohdi, suunnittele, ennakoi.. Valitettavasti olen koko ikäni ajatellut elämän olevan juuri sitä. Alituista tulevaisuuden hahmottelemista mielen sopukoihin, suunnitelmien kääntyessä uusien ajatusten luomista. Elämää ajatuksella "vielä jonakin päivänä", "sitten kun", "muutaman vuoden päästä". Kohdatessani uusia ihmisiä, tutustuessani itseäni nuorempiin ja vanhempiin havahdun muidenkin elävän tulevaisuuttaan. 

Muutamana viikonloppuna olen yöllä avannut kotioveni, astunut hiljaiseen asuntooni. Siihen asuntoon, jonka piti olla väliaikainen ennen sitä oikeaa kotia. Olen palannut reissuiltani kyliltä, jonka ravintoloihin en aikonut astua varpaallanikaan. Jutellut illan saatossa ihmisten kanssa, joihin tutustuminen ei kuulunut tulevaisuuden piirtoihini. 

Yhtäkkiä se kaikki tuntuukin hyvältä. Itkeä tirautella välillä onnellisia kyyneliä oman kodin turvassa, josta kukaan ei käske hankkiutua eroon parin vuoden kuluttua. Katsella myynnissä olevia taloja ihan muuten vain aikomatta hankkia niistä yhtäkään. Omistan kodin, josta pidän, joka on meille kolmelle juuri sitä mitä tuleviin vuosiin tarvitaan. Pitää viikonloppuna hauskaa, tanssia, halailla ja tutustua juuri niihin ihmisiin, joihin en koskaan aikonut tutustua juuri siinä ravintolassa, johon en kuvitellut palaavani koskaan. Tulevaisuuden suunnitelmiin vedettiin viivoja tavujen yli jälleen.

Olen päässyt yli unelmista. Oppinut nauttimaan tästä päivästä, juuri näistä hetkistä. Tänään elän sitä unelmakarttaani, jonka vuosien saatossa olen kerännyt. Olen saanut lapset, oman kodin, vakituisia työpestejä. On rakastavat läheiset, tukiverkkoni, ystävät. Juuri nyt en keksi mistä olisin jäänyt vaille elämässäni. 

Elä tänään kuin kuolisit huomenna, kuuluu sanonta. Optimistin lasien läpi katseltuna ihmiset tapaa katsella maailmaa väärästä vinkkelistä. Sieltä suunnasta, josta kaikki näyttää kurjalta ja huonolta. Siitä suunnasta, jossa naapurilla on aina koreampi auto, enemmän palkkaa, parempi vaimo, kauniimpi koti ja kiltimmät lapset. Itse kun ei kanna murhetta edes tulevan viikon työvuoroista, ruostuvasta autosta, vilkkaasta lapsesta, sekaisesta huushollista tai metsään jääneistä mustikoista. Työvuoron näkee yhdellä silmäyksellä, auton saa rahalla, lapsista kasvaa aikuisia, huusholli pärjää vähemmälläkin kuuraamisella ja appelsiineja saa hedelmätiskistä. 

Monien unelmien nainen huomaa yhtäkkiä osaavansa elää ilman unelmia. Moni asia on muuttunut viimeisten kuukausien aikana juuri unelmien suunnilta. Olen löytänyt ne viimeiset puuttuvat palat palapeliini kotikulmille paluun myötä. Joka päivään kun mahduttaa niitä itselle tärkeitä asioita; yhteydenpitoa ystäviin, aikaa lapsille töissä ja kotona, rakkautta ruokaan, mahdollisuuden liikkumiseen, paljon positiivisia sanoja ja ajatuksia. 

Niiden myötä löytää ne asiat, jotka tekee tästä päivästä hyvän. Kaikki ne illat, joissa on saanut harrastaa isäni vahtiessa nukkuvia lapsia. Pimeän huoneen, jossa hoitolapsi halaa tiukasti päiväunille käydessään ja sanoo "oot niin rakas ihana". Kymmenen vuoden takaisen kaverin, joka menetettyjen vuosien jälkeen kertoo kuinka mukavaa meillä yhdessä taas onkaan. Työkaverit, joiden kanssa nauretaan vedet silmissä kaatosateessa seisten. Lähellä oleva perhe, velikullat ja kälykin auttaa ilolla päivässä kuin toisessakin. 

Tänään kävellessäni hiljaisia polkuja, kuunnellessa linnun lauluja ja uidessani syysvesissä tunsin eläväni juuri sitä unelmaa. Sitä elämää, tätä päivää, jossa on niin tavattoman paljon hyvää. Ei ole tulevaisuutta, on vain tämä hetki.