lauantai 30. heinäkuuta 2016

Anna hymyn tehdä siltaa


Kahdeksan vuotta samassa talossa, samojen seinien sisäpuolella. Olin pikkulikka, vastavalmistunut. Opin ensimmäisistä työvuosistani uskomattoman paljon; näin vuosikymmeniä työtä tehneen ihmisen kasvatusta, kuulin lukuisia kultaa kalliimpia opetuksia. Pikkulikka sai oman lapsen, hyppäsi perhehoitajan saappaisiin ja palasi isompien, kouluikää lähentelevien maailmaan.

Menneet vuodet on opettanut valtavasti. Olen saanut työskennellä pitkään alalla olleiden kasvattajien kanssa, etsiä omaa tietäni ja toimintatapaani. Löytänyt suunnan, oman juttuni. Äitiys ja etenkin perhehoitajuus on antanut valtavasti niin ajateltavaa kuin eväitäkin työhön ammattikasvattajana. 

Olin sopeutunut, tyytyväinen ja omassa maailmassani. Olin omassa maaperässäni, turvallisessa ympäristössäni. Paikassa, johon oli luonteva astua aamuisin ja toisinaan helpotuskin poistua iltapäivällä. Sain tehdä raskasta, mutta samalla erittäin antoisaa ja palkitsevaa työtä. Haasteita riitti päivästä seuraavaan, vuodesta toiseen. 

Uskoin parempaan huomiseen. Kyllä kaikki vielä järjestyy. Kesäkuussa myönsin, ettei asiat järjesty. Monia kyyneleitä vieri poskille illan hämärässä sohvan nurkassa asiaa pyöritellessä. Monet kannustavat lauseet ja lämpimät halaukset sai silmät kostumaan. Oli aika myöntää, että kahdeksan vuotta tallatusta polustani on löydyttävä uusi haara. Lopulta sanoin sen ääneen, olin uuden ja ihmeellisen äärellä.

Eilen tyhjensin kaappini, tein työn, jota niin kovasti pelkäsin. Jätesäkillinen vaatteita, kenkiä, kansiollinen materiaalia, esimerkkitöitä, kirjoja, laulunsanoja, muistojakin. Paljon heitin pois, annoin tilaa uudelle alulle. Lopulta kiersin avaimeni irti nipusta ja ojensin sen esimieheni kämmenelle. 

Illalla toppavaatteita pyykkikoneeseen sulloessa istuin lattialle ja annoin menneiden vuosien valua kyyneleinä kesämekolle. Oli tullut kirjaimellisesti aika puhdistautua vanhoista pölyistä.

Maanantaina olen uuden edessä. Alueella, josta on valtavasti opittavaa, kehityttävää. Uudessa maailmassa, uusissa ympyröissä. Urani kasvattajana jatkuu edelleen, ainoastaan seinät, lapset ja aikuiset ympärilläni vaihtuu.

Muistoja menneistä vuosista kannan mukanani, nyt ja aina. Työvuoteni, ammattilaisilta imetty kokemus ja näkemys heijastuu jokaiseen päivään. Niiden pohjalta uskallan lähteä tallaamaan uusia polkujani, kohti uutta ja tuntematonta. 

"Lapsi luottaa aikuiseen, joka ottaa sydämeensä lähelle, kuuntelee, asettaa tiukimmat rajat ja pysyy rutiineissa" tokaisi eläiköitynyt työkaveri aikoinaan. Nuo sanat ei koskaan lakkaa kaikumasta polkujeni varrella.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Vähemmän on enemmän

 

Palan optimistista ajattelua olen perinyt kenties äidiltäni. Uskon siihen, että kaikelle on tarkoituksensa. Sillekin hetkelle, jossa seison rakastamani lampunvarjostin kädessä ja ymmärrän, että yhteinen taipaleemme alkaa olla takana päin. On aika luopua.

Muutin vuosi sitten kaksi pakettiautollista, kymmenkunta henkilöautokuormallista omaisuuttani. Syksyn myötä alkoi ahdistaa henkisesti. Pahinta oli avata täyteen tungetun varaston ovi. En enää edes muistanut kaikkien laatikoiden sisältöä. Alkoi karsiminen.

Heinäkuussa muuttoa tehdessä kyydissä oli vain yksi huonekasvi, valtavan kokoinen kiinanruusu. Pakettiauto kaltoinkohteli mokomaa pahasti, mutta lähes kymmenen vuotta jatkunut yhteiselomme jatkuu vielä tuleviin vuosiinkin. Hiljalleen aloin haalia kasveja, työpaikan biojäteastian reunamilta, ystävien pistokkaista, kenties terveyskeskuksen köynnöksen pätkääkin humahti kuin huomaamatta kassin pohjalle. Entisessä elämässäni ei ruukuissani pärjännyt kuin kuivahtanut multa ilman vihreitä lehtiä. Kenties jo tuolloin kaipasin jossain keuhkojen syövereissä rönsyliljaa makuuhuoneeni hyllyyn ilmaa puhdistamaan...

Syksyn myötä tavaraa karsiutui valtavasti. Suuri määrä entisessä kodissa ollutta materiaa lähti kiertoon. Oli esineitä, joita kohtaan oli muistoja, tunteita. Niitä, jotka kenties odotti vielä hetkeään, tulevaisuutta.

Keväällä sairastuin. Ymmärsin, että on elettävä tässä ja nyt. Huominen on arvoitus, tulevaisuus vielä mysteeri. Myin valtavan määrän vanhoja verhoja, mattoja, aarteitani. Välillä teki pahaa, kunnes järjellä käsittelin materiarakkauttani. Hiljalleen ymmärsin, että voin paremmin ilman tusinaa verhoja tai mattoja, jotka odottaa sitä hetkeä, jolloin levitän ne vanhoille lautalattioille. 

Hiljalleen huomasin, etten osta mitään. Uudenvuodenlupauksena heitetty vuosi ilman uusia vaatteita on pitänyt täysin, ei epäilystäkään. Löydän yhä useammin itseni kirpputorireissulta, josta palaan kotiin tyhjin käsin. Kahden kirpputoritunikan osto taannoisella viikolla sai aikaan vaatekaapin järjestämisen jälleen uudelleen ja kolmenkymmenen vaatteen karsimisen.

Suurin oivallus itselläni on ollut ymmärrys siitä, että ihminen pärjää vähällä. Ei tarvitse ennakoida ajatuksella "entä jos tarvitsen, entä jos joku kysyy multa, entä jos sitten joskus, entä jos...", kun kaupat ja kirpputorit on pullollaan korvaavia esineitä. Ei tarvitse omistaa lainatakseen muille tai tuumailla tulenko koskaan eläissäni tarvitsemaan kahta vispilää.

Taannoin kirjoitin imuri-vihastani. Nykyään tulemme toimeen. Tarvitsen kiusankappaletta, se aiheuttaa hyvän olon ja kevyemmän huoneilman. Olen opetellut käyttämään lukuisia suulakkeita ja todennut, että vihan sijasta välillämme on tilaa myös kauniimmille ajatuksille. Teemme yhteistyötä useita kertoja viikossa ja lopputulos palkitsee jokaisella kerralla.

Hiljalleen koti on muotoutunut hyvin askeettiseksi ja tyhjäksi. Kaapit huutaa tyhjyyttään, eletty elämä on myyty pois nurkista pölyttymästä. Rumia, naarmuisia lattioitani ei peitä pölyä keräävät matot ja ikkunoista puuttuu verhot. Pyykit ripustetaan mahdollisuuksien mukaan ulos kuivumaan ja vaatehuoneessa vaatteet on lajiteltu muovilaatikoihin. Kaikki ylimääräinen tekstiili on poistettu, suurin osa myyty.

Omistan vähemmän materiaa kuin koskaan. Päivä päivältä on parempi olla. On helpompi hengittää, on helpompi pitää koti siistinä. Tänään omistan naarmuiset laminaatit, kuusi murokulhoa, kymmenen kirjaa, rikkinäisen uunin, yhden vispilän, kaksikymmentä kierrätysmööpeliä, kaksi uutena ostettua huonekalua, kolmekymmentäkaksi lasinkeräyspisteistä ongittua Riihimäen vanhaa lasipurkkia, jokusen jätesäkkiin sullotun räsymaton, neljä kylpypyyhettä, kaksi tiskirättiä, seitsemäntoista huonekasvia.

Elän enemmän mitä vähemmän omistan. Yksinkertaista. Mitä tulee Riihimäen lasipurkkeihin; vielä joskus pidän niin isot juhlat, että niittykukat täyttää jokaisen tölkin tai omaan pihatien, jonka varteen ripottelen tölkit kynttilöineen pimenevässä syysillassa. Tyhjässä kodissa on paremmin tilaa unelmillekin.

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Tinder - ohi pyyhkäissyt elämänvaihe


Siinä me jutellaan kipoista ja kupeista. Vuosia olen hänestä pitänyt, ulkonäöllisesti, elämäntyylillisesti. Syksyllä napsutellut viestiä, myöhemmin parit kerrat tanssinut paikallisessa ravintolassa. Hän on vuosia aiemmin kertonut ammattilaisena paistavansa isolla paistinpannulla makkaraa ja pienemmällä munia. Naurettiin yhdessä, tuon komean ja iloisen miehen kanssa. Tovin jutusteltuamme tyhjien kahvikuppien täyttämän hyllyn äärellä tuo sama mies tuumaa "jäin kaipaamaan sua, mihin katosit?"

Tinder, tuo pieni pätkä elämääni. Yhteensä 271 osumaa. Heitä, joiden kanssa muutaman sanan kuvauksen, yhden tai useamman kuvan perusteella voisi osua yksiin. Suurin osa tippui kelkasta oitis, ensimmäiset lauseet erottaa jo jyvät akanoista. Parinkymmenen kanssa tutustuin paremmin, jutustelin pidempään. 

Silti. Ihminen ruudun takana, kirjoitettuna tekstinä, edelleen muutamana kuvana. Hetkiä, joilla ei ole mitään tekemistä tosielämän rakkaustarinoiden kanssa. Kaikesta huolimatta muutamasta huokui jotain mikä itseä kiinnosti; herkkyyttä ja kunnioitusta, pieniin ja tärkeisiin asioihin näkemystä. Jotain mikä sai pienen liekin palamaan.

Ensimmäistä tapailin muutaman kerran. Tornionjoella kalastaminen, erämökit, syvänruskeat nappisilmät sekä kaupunkiasunnossa keitellyt pannukahvit jäi lopulta raivostuttavan terrierin ja silkkihansikkain käsiteltävien autojen tallomiksi. Myöhemmin ollaan useita kertoja jutusteltu kavereina samoja käytäviä tallaillessa.

Entäs ne salamatreffit kuohuvan kosken äärellä pitkän koulutuspäivän jälkeen? Hän oli aivan muuta kuin kuvissa. Komeampi, mukavampi, positiivisempikin. Kaikki oli niin luontevaa, naurettiin suut täynnä pizzaa ja oltiin kuin vanhoja tuttuja. Hän tyhjensi Moccamasterinsa vedestä jokaisen käyttökerran jälkeen, aivan kuten itsekin näiden treffien jälkeen olen toiminut. En tuntenut lopultakaan kipinää ja viimein suljin oven iloisesti huikaten hyvästit perään.

Kolmannen tapasin sattumalta. Koputti olkapäälle ravintolassa, esitteli itsensä. Parin teen jälkeen käveltiin pitkin kylänraittia, tuijoteltiin kirkkaana loistavia tähtiä. Kulkuri kertoi näkevänsä tulevana talvena revontulia. Lopulta halattiin ja toivotin hyvää matkaa maan toiselle puolen.

Horoskooppimies ei kuulostanut lupaavalta. Komeahan tuo oli kuin mikäkin, mielenkiintoisia ajatuksiakin. Annoin mahdollisuuden, yhden kahvikupposen verran. Olin ehkä luotani työntävä, kun kupposen jälkeen hän tuumasi horoskooppien pitäneen paikkansa. Ei tulisi yhteistä tulevaisuutta, ei edes toisia treffejä. Huokaisin helpotuksesta kaverin suljettua oven perässään.

Viides oli erityinen. Aivan erilainen kuin kaikki muut. Perhoset vatsanpohjalla ennen treffejä oli poikkeuksellista. Oveani avatessa en meinannut saada punaisien poskien takaa sanaa suustani. Ensimmäisen ravintolaillan jälkeen olin taivaissa, kukaan ei ollut aikoihin saanut sydäntäni pamppailemaan yhtä rajusti. Tutustuttiin paremmin, vaaleanpunaisten pilvien joukkoon alkoi ilmestyä epäilyksen pilviä. Arki, elämä, perhe, suhde, välimatka. Ei niitä riitä nujertamaan edes oikealta tuntuva ihminen, Tinderistä yllättäin tupsahtanut unelmani. Ne totuudet elämässä alkoi päivä päivältä kurkkimaan huuman takaa. Elin onneani niin kauan kuin sitä kesti, lopulta itkujen saattelemana oli aika päästää irti. Niitä viikkoja, tuota miestä jäin kaipaamaan.

Kuudennen tapasin hetken päähänpistosta joulupäivänä. Kävelymatka keskustan ravintolaan yhdelle kertoi tyypin naukkailleen jo yhdet jos toisetkin kotosalla, jo muutaman päivän ajan. Isän kanssa. Kahdestaan. Riittää kiitos. Pikainen puskapissani puistossa treffiseuran odotellessa kadun varressa päättyi huutonaurun sekaisiin juoksuaskeliin kohti kotia vannoen puhelimen toisessa päässä räkättävälle ystävälle "Nää oli sitten ihan varmana elämäni viimeset Tinder-treffit!"

Lupaus piti. Tinder sulkeutui, treffejä ei tullut enempää. Nuo kuukaudet on ikuisesti mielessäni, hyvässä ja pahassa. Ne oli seikkailuja parhaimmillaan, tutustumista, jännitystä ja hetken iskenyttä kipinää. Monien tarinoiden kertomana tiedän, että Tinderin kauttakin voi liekin saada syttymään, rakkauden roihahtamaan. Ja sekös se vasta ihanaa onkin. Onnekas olkoon jokainen, joka neulansa heinäsuovasta löytää.

Kahvikuppirivistöjen äärellä sinisillä silmillään suoraan omiini katsovalle miehelle hymyilin ja vastasin kysymykseen katoamisesta "aikansa kutakin, se tuli niin nähtyä". Hän hymyili ja pyysi, että muistaisin moikkailla ja jutustella halpatuontihelvetti-kertakäyttökulttuuri-minimalismitalous lätinöitäni aina kun tavataan. Hei vaan ja nähdään taas huikkasin perään lähtiessäni.

Ps. Yllä oleva kuva Tinderistä. Tähän uudet huutonaurut. Aika ihana.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Kun kellon pysäyttää voisi


Vuosi sitten sovittelin päälle mekkoa, joka oli kummityttöni ristiäisissä. Kuusitoista kesäisenä ostettu mekko sopi edelleen, mutta kauhukseni totesin koltun kohdalla junan menneen. Ajatuksissani parin vuoden takaisissa tapahtumissa hypättiinkin kymmenen vuotta taaksepäin. Mekko joutaisi kirpputorille. 

Hänen kengännumeronsa on jo samaa kokoa kuin pienijalkaisimpien kavereideni. Hän kertoo kelkasta pudonneelle kummitädilleen kuinka Pokemoneja metsästetään. Hän kiinnittää autossa turvavyön pienemmälle kyytiläiselle, napsii tomaatit takapihalta ja pilkkoo terävällä veitsellä iltapalapöytään. Hän suoriutuu iltatoimistaan itsenäisesti, sujauttaa yöpaidan päälleen. Hän osaa olla kummitätinsä luona jo kuin kotonaan.

Niin tykkään. Siitä kun halaillaan vähän väliä, rapsutellaan ja höpsötellään. Ollaan lähekkäin. Siitä miten ison pieniä oikeasti alakoulun viimeisiään kiskovat neitokaiset onkaan. On ihana nähdä pöydän äärellä itsensä, palata elämässä kuusitoista vuotta taaksepäin. Hetken olo on epätodellinen.

Näin sen haluan säilyvän. Läheisyyden, luottamuksen, avoimuuden. Sen, että kummitäti ihan oikeasti käy edelleen vessassa ovi auki ja kummityttö jättää nurinperin olevat sukkamyttynsä keskelle eteisen lattiaa. 

Illalla silittelen pienimpiä sängyissään. Viimeisenä palaan iPhoneaan pedissä tiirailevan neidin luo. Saan luvan silittää tukkaa, käsivarttakin. Silitän sitä samaa tyttöä kuin yksitoista vuotta aiemmin sylissä kantaessani. Tovin kuluttua hengitys syvenee, kyynel vierähtää tyynylleni ja neljännen lihasten säpsähtämisen jälkeen kierähdän varoen alas narisevasta sängystäni. Yöpöydälle vaiennettu puhelin tärisee tovin vaietakseen.

Toivottavasti vielä vuosien ajan saan hänet unille silittää, pitää lähelläni. Ensi yö vietetään pienessä pedissä vieretysten, yksi kummitäti ja sen kultaa kalliimpi kummityttö.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Mustikkainen raakakakku

 

Kakkua aamupalaksi, kakkua välipalaksi, kakkua iltapalaksi. Sitä se loma tuntuu olevan. Parasta on kakku, joka ei sisällä lainkaan vehnää, sokeria tai maitoa. Sellainen, jossa ainekset on kypsentämättömiä, ravinteikkaita ja parhaassa muodossaan. Sitä sopii myös santsata, kerran jos toisenkin. Meidän kesä on kyllästetty raakakakuilla. Tuskin kyllästymiseen asti kuitenkaan.

Mustikkametsän saalis houkutti uuden kakun pariin. Pohjaan pellavansiementä, kauralesettä, saksanpähkinää, auringonkukansiemeniä, härkäpapurouhetta, taatelia, hieman suolaa ja hunajaa. Päälikerros koostui tällä kerralla banaanista, mustikasta, kookosmaidosta, cashewpähkinöistä, hunajasta sekä carob-, toco-, psyllium- ja vaniljajauheista. 

Parinkymmenen kakun jälkeen voi sanoa omasta päästä tuotettujen reseptien olevan jo hyviä koostumukseltaan ja maultaan. Arvoisa raati antaa riemukkaita kiljahduksia tehosekoittimen kannua kaapiessa ja santsikierrosta kinutaan ahkerasti.

Kyllä. Meidän perheessä syödään kakkua aamupalaksikin. Ihan oikeesti!

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Elämän parhaat kuukaudet

 

Pyörittelin iltapäivällä sormea pitkin kahvikupposen reunaa. Vastapäätä istui nainen, elämänsä parhaimpien kuukausien keskellä. Hän oli onnellinen, tyytyväinen ja tulevaisuuden suunnitelmat selkeinä edessä häämöttämässä. 

Päivää aiemmin näin sattumalta somessa nuoruusvuosien ystävän kuvan. Sen kuvan, jonka alla oli neljättäsataa tykäystä, liuta kommentteja. Niiden perään lisäsin omani, sydän pehmeni ja hymy nousi huulille.

Koin ikimuistoiset hetket myös menneenä viikonloppuna. Hän on ystävä lapsuudesta tähän päivään, elämän parhaista hetkistä nauttien. Kun kaikki on uutta, ihmeellistä, epämääräistäkin. Hieman jännittävää, ehkä tekisi mieli ottaa varovainen askel taakse ja juosta kaksi eteenpäin. Siinä hetkessä kaivetaan kaapista ne pienimmät valmiiksi silitetyt vaatteet, vankkurit seisoo renkaat kurattomina makuuhuoneen nurkassa, kippistellään uuden alun johdosta ja syödään herkkuja porukalla. Elämä on todellakin ruusuista, suloista kuin mikä.

Ne hetket on ihania, onni tulevien vanhempien kasvoilla käsin kosketeltavissa. Kun mieleen voisi ikuisesti tallettaa jokaisen hymyn, silmien säihkeen. He eivät tule koskaan enää kokemaan samaa huumaa, jännitystä ja odotusta. Ei toisen, ei kolmannen kohdalla. Kaikki on niin kaunista, vailla huolta tulevasta. Heistä on tulossa vanhempia, ensimmäisen ja ainutlaatuisen kerran. 

tiistai 12. heinäkuuta 2016

Kakkua! Raakana, kiitos!


Lapsi on toivonut päivien ajan suklaamuussia. Eikä aiheetta. Sairastelun ajan raakaherkut on korvannut Paulat ja suklaavanukkaat, joita olen kantanut kaupasta kammolla. Olen mennyt mistä aita on matalin ja tunnen jopa ylpeyttä moisesta arjen helpottamisesta. 

Kaivoin keittiön nurkasta tehosekoittimen, avasin raakaruokakaappini silmät kiiluen. Tattarihiutaleita, pekaanipähkinöitä, ripaus ruususuolaa, taateleita, kaakaonibsejä, härkäpapurouhetta, hieman hunajaa ja kookosöljyä. Sursursur ja lusikointi vuoan pohjalle. 

Täytteeseen eksyi kaakaovoita, kaakaonibsejä, kookosöljyä, vaniljaa, taateleita, maapähkinälevitettä, cashewpähkinöitä, auringonkukansiemeniä, avokadoa, toco-, psyllium-, carobjauhetta ja mantelimaitoa. Vartissa kakku oli kaapissa jähmettymässä ja kaksi innokasta taikinankaapijaa taistelemassa tehosekoittimen kannuun jääneistä jämistä. 

Lautasella päälle heitettiin strösseleiden sijaan kaakaonibsejä sekä quinoapopseja. Tasaisen myhäilyn ja santsikierrosten kertomana meillä tullaan tekemään kakkua tällä ohjeella toistekin. Resepti jääköön salaisuudeksi, ehkä paljastan sen tulevina vuosikymmeninä lastenlapsilleni isoäidin reseptikirjassa.

Illan hiljennyttyä syötän palan raakaherkkua myös ennakkoluuloiselle naapurille. Tiedän onnistuvani suunnitelmassa.

Kaapista puuttuvat tuotteet voit tilata esimerkiksi Terveysmarketista. Suosittelen lämpimästi kesän herkkuhetkiin!

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Sadekuuro poskille



Istuin hämärässä 
Alkoi hetki joka tuntui 
Kuin ei se loppuisi milloinkaan
Hetkeksi hiljaisuus saapui 
 Luokseni kuin olento ja huusi: 
 "Älä pelkää maailmaa" 
Istuimme hetken yhdessä ja 
Avaruus katsoi meitä 

Ja ulkona kesäyö 
Satoi kasvoille kyyneleitä 
Ja ulkona kesäyö 
Satoi kasvoille kyyneleitä


Istun ensiavun ulkopuolella taksia odottelemassa kellon raksutellessa puoltayötä. Takana on kuusi pitkää tuntia, neljä röntgenkuvaa, kolme lääkäriä, yksi kipsattu käsivarsi, roppakaupalla huolta ja murhetta. Hämärtyvässä illassa lapsi sylissäni on raukeana, hiljaa, aivan paikoillaan. Hereillä olon vaistoaa vain ajoittaisesta silmän räpsäytyksestä. Tilanne on hämmentävä, erilainen, aivan uusi. 

Hän sanoo rauhallisesti nukkumaanmenoajan menneen jo ohi, että väsyttää. Verkkaisissa lauseissaan hän toivoo taksia, jossa olisi pomppujouset, monsterin kokoluokkaa kiitos. Ilma on tyyni, linnut laulaa ympärillä. Lapsi painaa hiljaa päänsä rintaani vasten, kertoo miten hän äidin kanssa yhdessä on valvonut tänään pidempään kuin koskaan aiemmin. Me yhdessä, kaksin olemme tehneet sen. Hän hymyilee, on ylpeä.

Olen hiljaa, hengitys tiivistyy, alahuulta alkaa väpättää. Kyyneleet tippuu pienen hiuksille ja otsalle solkenaan. Hän sanoo viimeisenä lauseenaan hitaasti "Huomaatko äiti, alkaa satamaan..." ja painaa rauhassa silmänsä kiinni.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Pesutilat käytännöllisiksi


Pesutilat on kokenut vuoden aikana pienimmät muutokset. Edellisten asukkaiden lähivuosina kunnostama tila on saanut minimaalisen, rapistuneen altaan ja kaapin tilalle uudet kalusteet. Ikean tilava allas ja yksinkertaisen käytännöllinen laatikosto on muutaman kuukauden palvellut tehtävissään erinomaisesti, menneenä viikonloppuna asentamani peili korvasi vanhan pienen peilikaapin.

Moni puhui peilikaapin käytännöllisyyden puolesta, jonka vuoksi lykkäsinkin tovin peilin uusimista. Käytäntö osoitti, ettei tarvetta kaapille ole. Suuri peili riittää mainiosti hampaiden pesuun, ripsivärin levitykseen kerran kuukaudessa ja tukan hutaisemiseen tötterölle arkiaamuissa. 

Pyykkikorien kanssa painin aikani, kunnes lopulta ostin marketista kaksi muovista koria. Lapset lajittelevat vaaleat ja tummat pyykit sujuvasti omiin koreihinsa, pärekoriin roiskaistaan erityistä pesua vaativat tekstiilit. Unelmissani pesuhuoneen nurkassa olisi pyykkikaappi, mutta muutaman sadan euron satsaus moiseen on tuntunut toistaiseksi turhalta. 

Saunan kiuas on lämminnyt menneen vuoden aikana vain muutaman kerran. Puusaunassa ikänsä lämmitelleen tekee lähinnä mieli tirauttaa pettymyksen itkut näille lauteille kivutessaan.

Olen yrittänyt sovittaa pesuhuoneen nurkkaan viherkasveja amppelissa heikoin tuloksin. Ilmeisesti tilassa on liian pimeää, ei pärjää anopinkielet eikä rönsyliljat. Jos jollain on vinkkailla hyviä hämärämmässä viihtyviä kasveja niin antaapi tulla apuja.

Lopputulemalta pesuhuone on toimiva ja siisti. Ei juurikaan makuuni, mutta kelvollinen. Pystymme elämään yhdessä, saman katon alla.