Olen kohtalaisen sukupuolineutraali kasvattaja. Tyttöäni luultiinkin usein vauvana pojaksi, koska puin hänet mielummin siniseen kuin punaiseen. Vaaleanpunaiset vaatteet ovat ilmaantuneen kaappiin vasta, kun lapsi on saanut itse asiaan vaikuttaa. Nukkejen ja rattaiden rinnalla on ollut parkkitalo, pikkuautot, traktorit ja junarata.
Joku lapsia kuitenkin ohjaa. Luulin lasten suuntautumisen olevan kiinni kasvatuksesta. Olin väärässä, ainakin osittain. Nyt 3-vuotiaana tyttö rakastaa Hello Kittyä ja vaaleanpunaista. Juuri niitä asioita, joita äitinsä inhoaa kaikessa hiljaisuudessa. Rakastaa pukeutua mekkoihin, mitä röyhelöisempi sen parempi. Tykkää hienostella, laittaa tukkaa ja meikkaa leikeissä. Leikkii päivästä toiseen nukkejensa kanssa, on hellä ja rakastava pieni äiti. Omaa erinomaisen pukeutumistyylin, jota ei voi kuin ihailla. Äitinsä jalanjäljillä kulkee paikkaan kuin paikkaan kesällä avojaloin, talvella kenkiin kelpaa vain villasukat. Rakastaa villa- ja silkkivaatteita, osaa kehua niitä maasta taivaaseen. Aivopesun tulosta?
Nyt vajaan neljän vuoden äitiyden jälkeen ei voi kuin ihailla pientä neitokaista. Kuinka herttainen, kiltti ja empaattinen tyttö hän onkaan. Moni sanookin häntä unelmalapseksi vaikka jokaisesta lapsesta taatusti löytyy myös haastavia piirteitä. Kenties ensimmäisten vuosien vaikeudet on muokanneet pohjaa helpommalle tulevaisuudelle. Onhan se, kallein aarteeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti