Ostin lohta. Kilokaupalla. Oli halpaa. Päälle kermaa, pappajukurttia, tuorejuustoa, sipulia, suolaa ja tilliä. Äitimäisellä reseptillä tietysti, ei mitään mittasuhteita. Uuniin kasvisten kera. Lapsi sai lautaselleen ison palan kalaa. Uteli onkiko äiti itse ison kalan, oliko sillä silmätkin, osaako se uida kovaa. Valitettavasti äiti ei kalastanut itse, olisi perin mukavaa laittaa itse kalastettua kalaa.
Lapsi söi. Pyysi lisää. Pyysi vielä toisen kerran lisää. Viimeistä lusikallistaan katseli haikeasti ja sanoi "äiti saako tätä uudestaan? Ottaisin huomenna kanssa. Tää on tosi hyvää."
Kiitos. Se suurin kiitos.
Ukki kävi kyläilemässä ehtoommalla. Pääsin pyöräilemäänkin, lohiähkyä sulattamaan. Löysin kauniin talon (ilman lisäsiipi -77), unelmieni postilaatikon, peuroja laumoittain, hiekkateitä, laskevan auringon ja joukoittain puimureita pelloilta. Puolitoistatuntinen hujahti pinnojen raosta hetkessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti