Itsellä kiintymys esikoiseen iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ensimmäistä kertaa rinnalle saadessa tiesin lapsen olevan omani, lihaani ja vertani. Kaikki muu maailmassa muuttui toisarvoiseksi. Elämälleni syntyi tarkoitus. Omalla kohdalla kiintymys varmasti alkoi rakentua jo ennen kahta viivaa testissä, suuresta pienestä unelmasta. Pelosta, ettei koskaan saakaan kokea sitä, mikä on ollut tärkeimpänä tähtenä tulevaisuudessa. Odotusaika muokkasi ajatukset poikalapseen, kaikki vanhanajan merkit kun viittasi poikaan aina matalista sykkeistä iltapahoinvoinnin kautta linea negran navan kiertämiseen. Vaikka viikko ennen synnytystä kuulin odottavani tyttöä, ei kiintymyksen kanssa silti ollut pienintäkään ongelmaa. Ei epäilyksiä tai pelkoja.
Toinen odotukseni. Oli suunnittelematon, tuli puskista. Kuukauden kuluttua ensitiedosta poika oli sylissä. Valmiina ottamaan vastaan rakkautta, tarvitsemaan syliä. Vaalea tukka, nökerönenä, täydellinen "kaksoisveli". Nimikin meni täysin nappiin tyttösen kanssa. Olin aina ajatellut itseni nimenomaan pojan äidiksi. Hän tuli rytinällä, käänsi paletin ympäri. Tuo pieni poikani, oikea Vaahteramäen Eemeli.
Kolmen kuukauden kuluttua joudun irroittamaan ensimmäistä kertaa päiviksi. Olen joutunut miettimään suhdetta lapseen. Pieni ihminen on alusta asti kutsunut äidiksi, ollut valmis ottamaan rakkautta itselleen. Itseä on vaivannut ammatillisuus rakkaudessani. Pystyn rakastamaan, näyttämään tunteita, pitämään kuin omaani. Sisimmässä kuitenkin käyn edelleen, todennäköisesti vielä pitkään taistelua kiintymyksen kanssa. Koko elämäni lasten kanssa toimineena olen ollut enemmän kuin yllättynyt miten vaikeaa sijaislapseen kiintyminen lopulta on ollut. Vielä jokunen viikko sitten ajattelin onko meikäläisestä tähän.
On lähtöpäivä. Olen halannut, pussaillut. On hassuteltu, pakattu eväitä (jotka poikkeaa aika rankasti normaaleista reissueväksistä), pistetty reppu kuntoon. Luopumista. Lopulta olen yllättynyt miten pahalta tuntuukaan päästää irti. Päästää irti omasta lapsesta. Ei, en mistään hinnasta luopuisi pikkumiehestä. En enää. En enää epäile ettenkö olisi kiintynyt, edes pienen hippusen verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti