Ladattuna

Kun tulee ilta, jolloin kaikki tuntuu hajoavan. Räjähtävän käsiin. Kun itkee sohvan nurkassa eikä pysty edes puikkoja kädessään pitämään, ei pysty rentoutumaan. Lapset nukkuu, kunnes tulee yöhuutokohtaus. Näkee taas sen kaiken pahan olon syvällä sisällä, käsittelemättömät asiat menneisyydestä. Asiat, joita tuskin aikoihin pystytään käsittelemään, jos koskaan. Miettii mitä elämä on, näkee vain ne varjot ympärillään pimeässä huoneessa. Tarttuu puhelimeen ja laittaa yhden viestin, josta toivoo löytyvän valoa eteenpäin. 

Seuraavana päivänä ei jaksa leipoa, ei edes siivota vaikka vieras saapuu taloon. Myönnän huonommuuteni ja itken pahan olon pois. Hän kuuntelee, tiedän juuri hänen ymmärtävän mistä puhun, vuosikymmenien kokemuksella. Puhutaan tunti ja toinenkin siitä mitä elämä on ja mitä se tulee olemaan. Joudun punnitsemaan ja pähkäilemään, miettimään mitä tarvitsen ja toivon elämältäni. Joudun myöntämään miten yritän liikaa, arjessa ja kasvatuksessa, ajattelen liikaa ja turhan paljon juuri sydämellä. Parituntisen jälkeen nauretaan ja halataan, sovitaan uusi tapaaminen ja oven vieraan perästä suljen hymyillen. Olen taas täynnä toivoa ja voimaa jatkaa eteenpäin. 

Illalla nukutan lapset, ennen iltasatua toinen sanoo ensimmäistä kertaa kuluneiden kuukausien aikana "äiti mää rakastan sua". Kohahtaa päähän moiset sanat, itken onnesta muutaman kyyneleen. 

Neulon kolme tuntia, jumppaan, juon teetä, syön ruisleipää paksulla voikerroksella ja suurilla homejuuston paloilla. En välitä miltä ympärillä näyttää, teen vain asioita, joita rakastan. Rakastan valmistuvia neuleita, uusien aloittamista. Parasta rentoutusta pimeneviin iltoihin. 

Herään aamuun pirteänä, hermot levänneenä, iloisena ja positiivisena äitinä. Halaan rakkaita pieniä ihmisiä. Niin tärkeitä, tärkeimpiä. Tästä on hyvä jatkaa eteenpäin, kiitos työnohjaukselle.