Suru on kunniavieras

"Entä, jos jonakin päivänä menetät rakkaasi?"

Sijaisvanhempana olen kuullut kysymyksen monesti. Kohauttanut olkapäitä, sanonut sen olevan osa elämääni. Sulkenut kysymyksen ja asian mielestäni, elänyt tätä hetkeä. Tiedän tehtäväni, tiedän tavoitteen. Lopullinen päämäärä, kultaisin kruunu perhehoidolle on biologisen perheen jälleen yhdistäminen. 

Mitä menetys teoriassa tarkoittaa. Lapsilukuni veropapereissa, ylinopeussakoissa ja päivähoitomaksuissa säilyisi ennallaan. Olen päässäni äiti kahdelle, mutta lain mukaan vain yhdelle. Toiselle lapselleni olen perhehoitaja. Saan rahallista korvausta äitiydestä; hankin vaatteet kaappiin, täytän vatsan, tarjoan syliä ja silitystä, lausun iltalaulun jälkeen sanat "Äiti rakastaa sua". Suhteemme on toistaiseksi voimassa oleva, kunnes äitiyttäni ei enää tarvita ja suhde irtisanotaan.

Mikään elämässä ei ole pysyvää, onnellinen päivä voi kääntyä surun täyttämäksi silmän räpäytyksessä. Tärkeä paikka kotona voi olla tyhjä ennen kuin ehtii asiaa kunnolla ymmärtääkään. Sairautta tai onnettomuutta et voi ennustaa, nähdä tulevaa. Se iskee kuin ukkospilvi aurinkoiseen kesäpäivään, varoittamatta. Sijaisäitinä tiedän menetyksen hiipivän hiljalleen, varoitellen, sormen kerrallaan irti päästäen. Kiduttaa aikansa ja jättää iäksi huolen lapsen pärjäämisestä suuressa maailmassa.

Olen pitänyt mieleni avoinna asialle. Veri on vettä sakeampaa, vanhempi ja lapsi kuuluu yhteen. Näen päivittäin piirteitä, ominaisuuksia, ilmeitä sukulaisista. Tarjoan kodin lapselle, joka on kadottanut päivittäisistä kontakteistaan elämänsä tärkeimmän asian, oman sukunsa. En pysty koskaan korvaamaan menetystä, en tarjoamaan kaikkea mitä biologinen side antaa. Olen itkenyt, nauranut ja halannut, jakanut tunteita laidasta laitaan vieraiden ihmisten kanssa, joihin törmään pienoiskoossa kodissani päivittäin. Tuo yksi pieni ihminen on kietonut olemukseensa ja ulkonäköönsä joukoittain erilaisia yksilöitä.

Päivällä sain viestin ystävältä puhelimeeni. Kyyneleet valui poskilla illalla pyykkejä ripustaessa. Jotain niin suurta, ystävälleni äärettömän tärkeää ja rakasta oli poissa. Jotain mikä sai kodin kutsumaan luokseen, sydämen lämpiämään, lohdutti surussa, kulki rinnalla. Yhtäkkiä kaikki on loppu. Paikka on tyhjä, talo hiljainen. Enää yhteiset muistot jäljellä, kultaakin kalliimmat. Ystävän surutyö sai miettimään omia tärkeimpiäni, arvostamaan elämää, jota saan elää.

Ehkä vielä tulee päivä, jolloin asunnostani puuttuu jotain tärkeää. Puuttuu ihminen, joka vaikuttaa jokaiseen päivääni ajatuksina, tekoina, sanoina. Saa tunteet syöksymään vuoristoradan tavoin ylhäältä alas ja takaisin. Ihminen, joka on vaikuttanut elämääni uskomattoman paljon, enemmän kuin olin koskaan kuvitellutkaan. Hän on kasvattanut, opettanut, koetellut. Näyttänyt sanoilla ja teoillaan uuden, ihmeellisen maailman, tavan katsoa asioita erilaisten linssien läpi, tutkia ja taivastella tavallaan. Uskon hänen tarjoavan elämääni jotain suurta, mitä moni vanhempi jää vaille. Hän ottaa valtavasti, mutta antaa samalla mitalla takaisin. Hänen ansiostaan olen enemmän äiti kuin koskaan.

Jos menettäisin hänet. Tulisi päivä, jolloin pakkaisin kassiin lempipaidan ja suosikkipöksyt, laatikollisen vuosien aikana kerättyjä muistoja. Käsi irtoaisi kädestä kenties viimeisen kerran, tarttuisi toiseen tärkeään. Vilkuttaisin hyvästit hymyssä suin, salaten mitä sisimmässäni tunnen. 

Sinä päivänä sydämeeni jäisi tyhjä kohta. Stressikertoimeni laskisi, jyrkät nousut loivenisi, elämä tasoittuisi, helpottuisikin. Samalla hän veisi mukanaan valtavasti, enemmän kuin voin nyt kuvitellakaan. Hänen lähtönsä tekisi siskosta veljettömän, jättäisi perheen vaille kuopusta. Hän veisi mukanaan erityisen äitiyteni, palan unelmaani, suuren haaveeni. Menetys ei tapahdu tänään, ei huomennakaan. Eron hetki saattaa olla tulevaisuudessani. 

Se on päivä, jolloin menetän lapseni. Annan pois, luovun tärkeästä. Silloin suru on kunniavieras.