"Mä vihaan sua!"

Sensuroin. Otsikosta ensimmäisen sanan lauseestani.

Viha on kovin raaka sana, ei sellaista pitäisi käyttää ihmisen. Tunteita tulee ja menee, mutta tietyt asiat säilyy elämässä seuraavasta viikosta seuraavaan vuoteen. Ja jälleen seuraavaan vuosikymmeneen. On vain opittava elämään, sulautettava arkeen ja kiitettävä itseään jokaisesta kerrasta, kun yhteistyö sujuu edes kohtalaisesti.

Puistattaa katsoa päinkin, niskavillat nousee pystyyn. Asenteeni on auttamattoman väärä kohtaamiselle. Toistaiseksi olen kuitenkin säästynyt lapsuudesta asti äidissä havaitulta siivouspäivän kiukuttelulta, mutta vuosi vuodelta yhteistyö tuon pahaisen laitteen kanssa käy vastenmielisemmäksi.

Imuri. Se tunteita nostattava kodinkone, joka yhdellä kerralla imaisee itsensä täyteen pölyä. Voinee päätellä imuroimistiheyden asunnossa. Kaupassa kuvittelin hyvien ominaisuuksien tekevän imuroinnista juhlaa. Erehdyin. Nautin kyllä roskasäiliön helposta avausmekanismista, mutta se työ mikä ennen tuota palkitsevaa hetkeä pitää hoitaa ei sovi selkeästi aineenvaihdunnalleni.

Pystyn pitämään kodin järjestyksessä, kihnuttamaan porrasaskelmia hammasharjalla ja pitämään pesuhuoneen kalkittomana ahkeralla kuivauksella. Ehkä salaa pidänkin kiiltävistä kaakeleistani. Illalla puhtaaksi jäävät keittiön tasot kuuluu rutiineihin, pyykkihuolto ei aiheuta näppylöistä ja toisinaan kuuraan rätillä keittiön lattiaa vielä iltamyöhällä.

Suhteemme ei kohene, välirikkomme pahenee vain päivä päivältä. Tuo kolmella pyörällä perässä rullaava avaruusalus ottaa kiinni jokaiseen ovenkarmiin ja sängynjalkaan, sotkeutuu omaan johtoonsa ja kippaa kumolleen henkeä haukkoen. Imaisee sisäänsä milloin junaradan paloja, legoja, hiuspinnejä tai vihannesveitsiä. Enkä ota vastaan väitteitä siitä, ettei olisi normaalia imuroida keittiön pöytiä.

Juuri kun on saanut raput imuroitua tajuaa suulakkeen jääneen alakertaan. Ai niin ja töpseli oli siellä myös. Pari reissua alas. Sitten se mokoma kiskoo sen pahuksen ratakiskon henkitorveen ja virkkuukoukku on vääntynyt mutkalle ennen taistelun päättymistä. Juuri kun saa homman luistamaan niin eikös vekotin ole imaissut puolet vasta pestystä ja silitetystä verhosta sisäänsä, jättäen jälkeensä harmaat pölyraidat.

Tarvitsisin jalattomia seinältä roikkuvia avaruushuonekaluja. Mummomööpeleiden jaloista näkee, etten ole varmasti ollut ensimmäinen kyseisellä astalolla pahoinpidellyt emäntä. Matot on majailleet jo kuukausia vaatehuoneen perukoilla ajatuksena helpottaa vihamielistä suhdettamme. Minimalistista lähestyvä tavaramäärä on luonut tarpeen lähinnä järjestellä tavarat paikoilleen, mutta pölyn määrä valitettavasti on säilynyt vakiona järisyttävästä karsinnasta huolimatta.

Ehkä imuri joutuu muistuttamaan elämän rumuudestakin. Jokaisella imurointikerralla katson lähemmin kuin normaalisti rumia vaiko kenties kamalia lattioitani. Hirveät, halvat ja huonokuntoiset laminaatit nauraa suoraan päin näköä. Muistuttaa karulla olemuksellaan siitä, että asunnon remontoijan pinna loppuu ennen kuin remontti. Tuuditan itseni ajatukseen, että voin paiskoa pyykkikoria lattialle ja antaa lasten ajaa rallia leluautoilla sydämensä kyllyydestä.

Viimeisessä huoneessa, viimeisessä nurkassa hiki valuu vielä toipilaan kengissä olevan otsalta. Kiukku on ylimmillään, kunnes tulee hiljaista. Ei ime, ei puhise eikä pihise. Kirosana. Kävelen masiinan luo, potkaisen ja huudan ääneen otsikon sanat. Ei käynnisty. Käytävällä näen tyhjän pistorasian, lykkään töpselin seinään ja annan anteeksi masiinalle.

Yksi asia maailmassa ei muutu. Vihaan imuroimista.