Löhöän lapset kainalossa sohvan pohjalla kuumeessa, silitän molempia ja katsellaan Pikku Kakkosta. Hiljaisuuden rikkoo pojan aloitus vaikealla äänellä "Äiti mun pitäis kertoa yksi juttu, mutta jos sä suututkin siitä..". Tunnen suurta ylpeyttä ja nousen sohvan pohjalta ryhtiin, onhan rehellisesti vaikeidenkin asioiden puheeksi ottamisesta keskusteltu viime aikoina useasti mm. rikkoutuneiden lelujen ja revenneiden puuhakirjojen tiimoilta. Kerään jo valmiiksi happea, lasken itseni rauhalliseen olotilaan, odottaen pahinta. Äänensävystä vaistosi, että asiaa on kypsytelty tovi.
"Äiti, kun mä oon aika kovin rakastunut päiväkodin Metteen." Ehdin päässäni parissa minuutissa kelata kaikki mahdolliset maailman vaihtoehdot mitä on voinut tapahtua, miettiä vakuutus- ja vastuukysymykset valmiiksi, kaivaa lähes hätänumeron esille ja pelotella ensi viikon euron viikkorahan kilahtavan äidin kirstun pohjalle. Ja poika kertoo ensirakkaudestaan! Toisesta kainalosta kuuluu hihitystä, johon poika kuittaa, ettei toisen rakkaudelle saa nauraa.
"Mutta äiti, oletko surullinen kun kerroin? Voinko rakastaa kahta tyttöä yhtäaikaa; sua ja Metteä?" Jokaisella pojalla, miehelläkin lienee oikeus pitää kaksi naista lähellä sydäntään, kunhan toinen niistä on äiti. Taakka vierähtää lapsen hartioilta, hymy valtaa kasvot ja viimeiseksi lausuttu toteamus iskee totuuden tiskiin "Rakastan sua ja Metteä, en ketään muuta tyttöä. En rakasta toista äitiä enää. Mulla on vaan yksi äiti. Saa se silti joskus mulle soittaa, jos sillä on ikävä."
Tunnen palan kurkussani, en hyväksy lausetta, mutta en halua vastaankaan lapsen tunteille laittaa. Tekisi mieli vajota sohvan uumeniin toviksi pohtimaan vastausta. Lapsi on alituisesti kehittyvä, tulevaisuuteen katseleva tyyppi, joka elää tätä hetkeä. Hän muistaa välähdyksiä hyvin varhaisista vuosista ja tapahtumista, muistijälkiä kehittyy jo sikiöaikana. Lapsi ei ole katkera menneisyydestään vaan kokee ja näkee usein vaikeatkin kokemukset myöhemmässä lapsuudessaan rikkautena.
Viime aikoina kotona on keskusteltu paljon rakkaudesta, tyttö- ja poikaystävistä, avo- ja avioliitoista, naimisiin menosta ja vauvasiemenistä. Kysymyksiä satelee siitä miksi meidän perheessä jokaisella on eri sukunimi vaikka päiväkotikaverin perheessä kaikilla on sama, miksi toinen lapsista on kasvanut eri äidin mahassa, miksi halusin ottaa kotiin toisen äidin synnyttämän lapsen, voiko rakastaa vaikkei menisi naimisiin, voiko vauvasiemen kasvaa mahassa vaikkei olisi miestä. Vauvasiemen asiaa ollaankin sujuvasti käsitelty idätyslaatikoita kastellessa; toisesta kupista versoaa jo, toisesta kestää pidempään, joku jää iäksi tyhjäksi.
Myöhemmin illalla pienestä siemenestä alkunsa saanut poikani katselee vauvakuviaan hiljaa. Tutkii ihmisiä, tunnistaa enemmän kuin itse osaan nimetä. Silmät kirkastuu kun kertoo keneltä hän on mitäkin ulkonäkö- ja luonteenpiirteitä perinyt. Kerron miten paljon häntä onkaan rakastettu, kuinka onnellisia ihmiset kuvissa on. Poika tulee halaamaan, rutistaa lujaa ja sanoo "Äiti kyllä mä voin rakastaa ihan kaikkia niitä ihmisiä, jotka muakin rakastaa."
Rakkaus on hirveän vaikea sana. Määrittelemätön. Ainakin itselleni. En osaa oikein käyttää sitä. Sanana voimakas ja raskas. Mistä rakkaus alkaa, mistä se koostuu, miten se elää ja kuinka se toisinaan myös loppuu? En osaa määritellä ketä rakastan, kenestä välitän valtavasti, kenestä ripauksen vähemmän. Ympärilläni on joukko tärkeitä ihmisiä, se riittää pitämään sydämeni ehjänä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti