Makaan yksin pimeässä huoneessa, ruudulta loppunut romanttinen elokuva valuttaa kyyneliä poskille, veressä virtaa lääkeainetta toisensa perään. Tunnen jotain vierasta, kauan elämässäni piilossa pysytellyttä. Tunnetta, joka ensimmäistä kertaa hyökkää kimppuuni illan pimetessä, heikolla hetkellä. Muotoilen sydämen sanoman viestiksi maailmalle; mulla on ikävä sun luo.
Seuraavan illan makaan pehmoisella sohvalla, tutuksi ja turvalliseksi muodostuneessa kainalossa. Hetkittäin ikävöin ystäviä, joiden matkassa tämä ilta piti kulkea hieman toisenlaisissa tunnelmissa. Talon emäntä kantaa lämmintä juotavaa, tarjoaa höyryävää lohikeittoa. Pitää huolen omistaan, välittää vieraastaan. Päiväunet tärkeäksi muodostuneen ihmisen sylissä alentaa sairastajan tulehdusarvoja ainakin muutamalla yksiköllä.
Illalla astun ovesta ulos, tallustelen pihamaalla, kuuntelen. Linnut laulaa kevätillassa, kaikki muu on ympärillä hiljaa. Tunnen jälleen ikävää, koti-ikävää. Maaseutua, metsää, jossa täydellisen hiljaisuuden rikkoo vain luonnon tarjoamat äänet.
Aamulla herään tunteeseen. Ikävään. Kokonainen viikonloppu erossa lapsista on poikkeuksellista. Ikävää varjostaa pelko; kuinka selviän, miten jaksan, parantaako tuleva viikko, mitä jos voimat ei riitäkään? Olen päättänyt pärjätä, ystävien ja läheisten tarjoamalla tuella.
Tunne ikävästä ohjaa ihmistä. Kohti tulevaisuutta, päivään seuraavaan, lähemmäs unelmaa, kohti päämäärää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti