Kaksi viikkoa sitten nousi kuume. Taudille ei loppua näy. Aamulla lähdin ostoksille, lampsuttelin hitain askelin kirjakauppaan. Pikaruokalounas ja yhtä hitain askelin kirpputorin edessä seisseen "alakerrassa kaikki huonekalut -50%" kyltin perässä.
Uskoin hetken vanhan liinavaatekaapin oston parantavaan voimaan. Kuulin kirpputorilla kommenttia, etten tarvitse sitä. Halusin sen, lääkkeeksi kurjuuden keskelle. Kotona hymyilin katsellessa kaappivanhustani, niin kovin harvoin materia saa enää onnelliseksi.
Lapset kyytiin matkan varrelta, nokka kohti lapsuuden maisemia. Olin loppu, uupunut, poikki. Kauppareissu oli liikaa, vaiko liinavaatekaapin aiheuttamat sydämentykytykset? Kenties tunnin istuminen ulkosalla? Hermoa kiristi ja koin olevani jälleen vuoden kamalin äiti palkinnon ansaitseva yksilö.
Yksi lause ukilta, kaksi iloista lasta. Pienen pystykorvan vetovoima on ihmeellinen. Jäin yksin makaamaan sohvalle, vedin viltin niskaan, suljin silmät ja kuuntelin puiden ritinää takasta. Nukahdin hymyillen, olo oli kovin kotoisa.
Tovin täydellinen nollaus, verenpaineiden mittaus. Yläpaine 89, alapaine 46. Melkein nollattuja lukemia niissäkin. Nautin hiljaisuudesta ja luin tovin kirjaa, napsin kuvia kotoisista nurkista. Makoilin mammalta saamani villaviltin alla ja koin olevani pikkuinen jälleen.
Ukki tarjoili lapsille iltapalaa. Kuumeen mittaus toiselta ja alkuyön valvominen lämpöpatteri kainalossa. Ehkä ihminen on luotu kestämään rasitusta, tarvitsemaan ravistelua. Tarjotessani lääkettä keskellä yötä koin olevani melkoisen väsynyt supersankari.
Kuudelta heräsin sateen ropinaan. Hetken luulin syksyn tulleen. Aamu oli harmaan sateinen. Toivottavasti huomenna sää paranee ja olotila kohenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti