Perjantaina kylmä hiki virtasi otsalla tuntien ajomatkan päässä kotoa, vaan josko nyt vielä samalla reissulla hakisi ne pesuallaskalusteiden jalat, niin ja uudet vetimet keittiön kaappeihin.
Lauantaina päätä särki. Viluttikin, ehkä normaaliakin enemmän. Joskos raitis ilma auttaisi. Jospa keikauttaisi pyörän keväthuoltoon kotikonnuille. Iltapäivällä seisoin keskellä metsää autiotalon vierellä järjestelmäkamera kädessä enkä jaksanut ainuttakaan kuvaa ottaa. Illalla asioin ruokakaupassa yli kaksi tuntia unohtaen juuri ne tärkeimmät ostokset. Pimeyden hiipiessä otsalamppu päässä kauhoin kolmekymmentä litraa vettä solisevasta lähteestä pulloihin. Pääni sisällä tunsin hien virtaavan jälleen samalla lirinällä.
Sunnuntaina kävelin kirpputorin läpi koppa kädessä, laitoin mokoman tyhjänä kasaan takaisin. Ei jaksanut. Hetkeä myöhemmin ylitin itseni ja yllätyin voimistani kantamalla suuren kukkaruukun kaupasta autoon. Paluumatkalla kasasin itseni kyselemään lapsen viikonlopun kuulumisia, muistamatta vastauksista mitään. Syrjäseuduilla körötellessä pysähdyin autiotalolle. Koitin kurkistaa ikkunasta sisälle vaan eipä jaksanut nousta varpailleen. Paluumatka autolle muistutti raskaudessaan maratonin juoksemista. Illalla kyseenalaistin äidille vielä maanantaisen työpäivän jättämistä väliin.
Horkkaisen yön jälkeen valkeni maanantai. Viesti työmaalle puhelun sijaan, ääntä ei irtoa pihaustakaan. Ei uskoisi terveenä kuinka paljon ponnisteluja vaatii saattaa lapsi päiväkotiin olotilassa, jossa kengännauhojen sitominenkin on ylivoimaista. Päiväkodilla sanovat ratkaisun toisen lapsen hoitoon tuomisesta olevan enemmän kuin oikea, toinen jääköön vielä päiväksi kuumeestaan toipumaan. Äidin maatessa sohvalla lapsi pelasi lottoa, kuulin toisinaan hävinneeni ja toisinaan voittaneeni liikauttamatta evääni. Päivätorkkuni katkesi toisinaan pienen kainalossa olevan armottomaan räkätykseen Viirun ja Pesosen metkuille. Iltapäivällä pyydän kuskia päiväkotireissulle, olen vähintäänkin vaarallinen liikenteessä.
Tiistai. Kymmenen tuntia katkonaista unta. En tiedä nukkuiko lapset vai enkö kuullut yöllisiä huutoja, hiljaista oli, poikkeuksellista. Tiistai aamuna istun eteisen lattialla ja itken pienen perfektionistin kenkäongelmille. Juuri nyt ei jaksa ymmärtää, ei edes hermostua. Lääkkeen vaikuttaessa naama valkoisena jätän lapset päiväkotiin, kotimatkalla saan kuulla näyttäväni kamalan sairaalta. Pilkon jälleen inkiväärit mukiin, keitän veden päälle. Höyryhengitän pyyhkeen alla ja kuvittelen näillä pärjääväni yli urakan. Puoli tuntia myöhemmin nostan maailman helpoimman juustokakun pakastimeen. Pöytien siivoamiseen ei enää voimat riitä. Kaadun sohvalle ja herään parin tunnin kuluttua tiedottomasta tilasta. Luulen, että pöydät on siivoamatta vielä huomennakin.
Nimipäiväsankarille luvattu kakku on valmis. Tärkeintä on, ettei lapsi joudu pettymään tärkeänä päivänä, ettei äiti syö lupauksiaan. Ja tällä hetkellä päässäni kaikuu jälleen mamman sanat "lepäät nyt hyvissä ajoin tai saat kuolemantaudin". Jälkiviisaus on parasta viisautta, mutta ehkä viikonloppuna olisi sittenkin kannattanut levätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti