Potkupöksyistä maailmalle

Viimeinen yhteinen päivämme, vuosi sitten toukokuussa. Makasin nukkuva lapsi kainalossa pienessä sängyssä. Silitin hikistä päätä ja mietin yhteistä matkaamme. Tuo haparoivoin ja epävarmoin askelin vuosia aiemmin saapunut pieni ihminen oli kasvanut ja lähdössä pois kainalostani. Kerroin kaipauksestani, en saanut vastakaikua. Kuulemma hän ei ikävöisi, ei koskaan, ei ikinä. Hän oli iso, ei mikään vauva enää.

Raskas viikko. Valmistelua, työstämistä, jännittämistä. Vien jopa töitä kotiin, lajittelen iltamyöhällä valokuvia. Itken ja nauran vuorotellen. Siinä he istuvat, kannon nokassa ensimmäisellä kevätretkellään. Se eräskin pieni, joka muinoin nukahti joka päivä syliini kiikkustuoliin peukalo suussa, hän joka käytti saapuessaan 68 cm potkuhousuja. Nykyään nykäistään hihasta sählyä pelaamaan, vuorostaan palloa potkimaan. Jään jo lähes toiseksi.

Juhlitaan. Jännityksen huomaa, kaikista. Tsemppaan, näyttelen peukkua ja kannustan. Ihan salaa, huomaamatta. Näen vienoja hymyjä, jopa virnistyksiä. Näen onnellisia pienokaisia. Todistuksia jakaessa tunteet nousevat pintaan erityisten ja ainutlaatuisten kohdalla. Heidän, jotka ovat vuosien saatossa tehneet lähtemättömän vaikutuksen, kasvaneet vaipoistaan itsenäisyyttä tavoitteleviksi, uutta suuntaa etsiviksi sankareiksi. Pian on lähdön aika, yhteinen taipaleemme katkeaa. 

Entä hän, joka ei koskaan ikinä ikävöisi? Tapasimme vuoden jälkeen. Hän koululaisena, välituntilaisena. Juoksi suoraan kohti, kunnes tajusi ettei voikaan tulla. Olisihan se noloa. Kääntyi ja juoksi kauemmas. Katseli pitkään, vaihdettiin hymyjä ja lopulta tuli luokseni kysymään "Muistak sää mut vielä? Muistak sää mikä mun nimi on? Mää muistan, että sää olet Johanna ja sää hoidit mua kun mää olin pieni." 

Ps. Huomaatteko? Sain lahjan. Niin osuvan kuin paistinpannu voi ollakaan. Kiitos työtoverille, pienelle nyytille ja monelta itkulta pelastetulle äidille. On ilo auttaa.