Olen monesti sanonut olevani sosiaalinen erakko. Tarvitsen omaa tilaa, omaa aikaa. Rakastan iltoja, jolloin talo hiljenee, kukaan ei enää vaadi mitään. Saan pitää elämäni langat omissa käsissä, kiskoa ja repiä milloin mistäkin haluan. Kukaan ei ole määräämässä, vaatimassa, toivomassa, kiukuttelemassa tai odottamassa yhtään mitään. Voin jättää tiskit pöydälle, pyykit viikkaamatta tai siirtää suihkussa käynnin aamuun. Olen oman elämäni neiti.
Monesti udellaan olenko yksinäinen. Ehkä hetkittäin. Hyvin pienissä, ohi kiitävissä tilanteissa kaipaan ihmistä, jonka kainaloon voisi käpertyä. Häntä, joka kuuntelisi ja kuulostelisi. Ymmärtäisi jo alkavasta lauseesta, muutamasta sanasta. Joku johon tukeutuisi, johon luottaisi aidosti. Ihmistä, jonka vuoksi ei tarvitsisi miettiä, stressata tai pelätä. Häntä, joka olisi ihminen ihmiselle, lähellä ja käytettävissä. Olen realisti ja tiedän ettei moista ihmistä ole olemassakaan, lienevät herttaisimpia haavekuvia.
Sanovat, että silmistäni huokuu onnellisuus. Haluan elää hetkessä, tunteessa, lämmössä. Antaa sen kaiken mitä itsestäni olen valmis antamaan, ottaa sen mitä muut haluavat antaa. Haluan arvostaa ja kunnioittaa, saada mitä ansaitsen. Suunnittelen rivitalopätkää ja asuntolainaa, ajattelen tulevaisuuteni yksin, kolmisin. Pidän aistit auki, silmät kirkkaana, hymyn huulilla. Elämä vie mukanaan, olen varma.
Pidän työstäni. Valtavasti. Rakastan lasten estottomuutta, suoraa puhetta ja pirskahtelevia tunteita. Eilisen työnohjauksen jälkeen mieli oli kevyt, olin saanut nauraa ja jakaa tuntemukseni arjestani, työstäni ja toisenlaisesta äitiydestäni. En itkenyt, en kyyneltäkään. Viimeisillä minuuteilla ennen työvuoroni loppumista olin saanut kuulla kauniita sanoja, arvostusta. Palautteen alkuperäinen antaja oli aidoin ihminen maailmassa, lapsi.
Illalla leivoin pullaa, taikinaterapiaa täydellisen päivän päätteeksi. Puolen litran taikina kohosi kohoamistaan, olihan se höystetty suurella sympatialla, ripauksella rakkautta ja lämpimillä ajatuksilla. Lopulta taikinasta valmistui 78 puustia. Pakkasin omenaiset kolmeen koriin, hipsin aamusella ympäri työpaikkaa jakaen salaisia nyssyköitä, nähden pieniä kirkkaita silmiä ja iloisia ilmeitä.
Iltapäivällä keräsin halauksia, onnellisia kiitoksia ja toiveita santsikierroksesta. Palaute oli rehellistä, tyytyväistä ja ikimuistoista. Aistin ilmeitä, tunnetiloja ja koitin painaa sanoja mieleeni. Annoin itsestäni niin vähän, mutta he kymmenet ihanaiset antoivat niin valtavasti.
Aamulla olin saanut nyrkin vatsaani, anteeksi pyytävän halauksen ja toteamuksen "oot mun oma tyhmä aurinkoinen". Alituiseen haettiin läheisyyttä, hellyyttä ja välittämistä, samalla sanottiin tyhmäksi, ärsyttäväksi ja tuhmaksi. Kieltäydyin yhteistyöstä, loukkaannuin. Muutaman minuutin kuluttua kuulen nimeni, anteeksi pyytävät silmät toteaa "Anteeksi, en mä tarkottanut. Ne tyhmät sanat vaan tuli mun suusta. Oot kiva, tykkään susta. Voisinko mä saada vielä lisää sitä tosi hyvää pullaa?"
Juuri näiltä, ihmisiltä aidoimmillaan saan sen kaiken kunnioituksen, kiitoksen ja arvostuksen mitä kaipaan. He ei salaile, valehtele tai jätä asioita kertomatta. Heiltä saan voimaa, energiaa ja rehellistä rakkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti