Koti?

Edellinen kirjoitukseni sai ihmiset tarttumaan yhteen sanaan. Rivitalo. Sain negatiivista palautetta useammasta suusta, kummastelua. Sekoaisin, ahdistuisin, kuolisin henkisesti. Kehoitettiin miettimään kerran jos toisenkin.

Olen miettinyt asiaa, uskomattoman paljon. Oikeastaan päivittäin. Asuin koko lapsuuteni maalla omakotitalossa, kasitoistakesäisenä muutin vuokralle rivitaloasuntoon. Turhautti joka kuukausi polttaa rahat savuna ilmaan vuokraa maksaessa. Vuoden kuluttua sitouduin omakotitalon puolikkaaseen, helpotti vaikkei talo kodilta tuntunutkaan.

Lusikoita jakaessa päädyttiin helpoimpaan ratkaisuun; kolme jää, yksi lähtee. Etsitään suuntaa, kypsytellään ratkaisuja. Olen käynyt lukuisissa näytöissä, kevääseen asti päämääränä löytää omakotitalo itselleni. Yksi puhelu muutti kaiken. Tarjottiin unelmieni täyttymystä, juuri sitä mitä kaikki vuodet olin odottanut. Istuttuani veteraanin kanssa pihasaunan lauteilla, päästyäni liiankin lähelle haavettani, aloin ajatella elämääni juuri nyt. Haluanko viettää tässä iässä kaiken vapaa-aikani vuotavia tiilejä vaihdellen, vanhoja ikkunoita kunnostaen, neljää muuria lämmittäen, puutarhaa hoitaen, jäätyneiden putkien kanssa taistellen, 60 km päivässä työmatkoja ajellen?`Ehkä se oli unelmani. Mennyt unelma taakse jääneestä elämästä.

En ehdi, en jaksa, en motivoidu, en kykenekään hoitamaan yksin kaikkea mitä omakotitalo vaatii. En tässä elämäntilanteessa. En ole valmis uhraamaan yksinäisistä illoistani ainuttakaan huushollaamiseen. Haluan elää nuo illat itselleni, kerätä voimia ja tehdä asioita joista nautin. Koti on töihin palaamisen jälkeen ollut lähinnä katto pään päällä. Paikka, jossa tehdään ruokaa, pestään pyykit, kipaistaan suihkussa, nukutaan ja leikitään. Sitä se tulee olemaankin.

Eilen juoksin jälleen tutuksi muodostuneissa maisemissa. Olin tavattoman lähellä maaseutua, peltoja ja metsiä. Samalla vain muutaman kilometrin päässä keskustasta, työpaikastani, kaupoista ja harrastuksista. Jo aikani olen miettinyt, että täällä tai toisella kaupungin syrjäseudulla voisi olla tulevat vuoteni, asuntolainani kiinni rivitalon pätkässä. Illalla saunottuani kaverin kanssa jopa hän alkoi nyökytellä ajatuksilleni. Ehkä sen vain pitäisi mennä näin. Järkiratkaisu.

Aamulla heräsin. Näin sen kaiken sotkun ympärilläni. Siivosin neljä tuntia taloa, joka tuntuu päivä päivältä vähemmän kodilta. Viimein sain pestyä edellisen viikonlopun reissutarvikkeet, huuhdeltua homehtuneet eväskipot tiskikoneeseen ja pyöritettyä koko viikon pyykit. Ei helpottanut. Söin perinteeksi muodostuneen lauantaisen lohisalaattini yksin terassilla ja mietin ettei se yhtään hullumpaa olisi rivitalon takapihalla nautittunakaan. 

Jäisinhän omakotitalosta ikävöimään pieniä asioita; ulkona narulla kuivatettuja pyykkejä, talvi-iltojen takkatulta ja keskuspölynimuria. Kenties joku omakotitalollisista tuttavistani ilahduttaisi maansa myynyttä naista kutsumalla taloaan lämmittämään, pyykkejä ripustamaan tai imuroimaan?

Iltapäivällä ajeltiin Somerolle. Siihen taloon, joka on kaikkien itsenäisten vuosienkin jälkeen koti eniten maailmassa. Kenties vielä jonakin päivänä, vuosien tai vuosikymmenien päästä jossakin päin maaseutua sijaitsee talo, jota Pappadiippa voi koko sydämestään aidosti kodiksi kutsua.