Päivä tärkeille

Olen opetellut, oppinutkin itsekkääksi. Kirjoitan itsestäni, tunteistani, kokemuksistani, elämästäni. Toisinaan lapsistani, töistä, ystävistäni, jonkun sanan jopa velipojista.

Tänään, äitienpäivänä söin aamiaista yksin olohuoneen lattialla istuen. Aloin ajatella äitiäni, lasteni mummia. Vedet nousi silmiini, syvemmälle ajatuksiin uppoutuessa vaihtuivat vuolaisiin kyyneliin.

Suhteemme on aina ollut läheinen, olen elänyt mahdottoman onnellisen ja tasaisen lapsuuden, josta en voi koskaan riittämiin vanhempiani kiittää. Omasin erinomaiset eväät ponnistaa kotipesästä täysi-ikäistyttyäni kohti avoliittoa. Äiti säilyi rinnalla, soitteli ja kyseli kuulumisia. Kävin usein kotona, aivan kuten vieläkin. Useasti olenkin kuullut sanottavan, että lapset ovat aina tervetulleita kotiin.

Tein äidistäni ensi kertaa mummin. Vaativan vauvan kanssa eläessäni koin äitini suurena henkisenä tukena, jälkeen olen monesti ajatellutkin miten paljon enemmän olisi omasta pahasta olosta pitänyt puhua. Olin päättänyt selviytyä äitiydestäni "yksin", kantaa vastuuni pienestä voimat syövästä nyytistä, olla omalle lapselleni maailman paras äiti. Aivan kuten oma äitini oli ollut.

Menneenä kesänä äidistäni tuli sijaismummi. Omien hermojen kiristyessä, räjähdyksen lähestyessä mummi jaksaa nähdä vielä positiivisia puolia, jakaa suurta empatiaa ja ymmärrystään, pitää sylissä ja silittää lasta. Pienen suuri asia, jota arvostan valtavasti vaikken tuohtuneena juuri kiitosta suustani saakaan.

Äkkiseltään elämääni tupsahti syyssiivous. Matto lähti jalkojen alta, ravistettiin ja puisteltiin. Toisinaan olo oli kuin pihalle pudonneelle pölypallolla, pyörin vastatuulessa uutta suuntaa elämään etsien. En puhunut, en kertonut edes äidilleni. En kehdannut, koin epäonnistuneeni.

Tuli ilta, jolloin saavuin lapsuudenkodilleni. Kerroin, itkin ja häpesin eroa enemmän kuin mitään eläissäni. Äiti otti kainaloon, silitti tukkaa kuin pienenä tyttönä. Hän suurena optimistina näki jälleen auringon pilkahduksia, puhui järkeä, selvitti päätäni. Useana muunakin pimeänä iltana äiti on ollut tukena ja turvana, rauhoittajana ja valon näyttäjänä. Luonut uskoa itseen ja elämän jatkumiseen, vahvistanut keskinäistä suhdettamme entisestään.

Toukokuun kymmenes kaksituhattaviisitoista. Ainokaisen tyttären huushollissa syksyisen harmaat nukkamatot on vaihtuneet riemunkirjaviin räsymattoihin, pölypallot vilistävät auringon paistaessa myötätuulessa pitkin pihoja. Pala palalta huomaan "isin tytössä" löytyvän myös äitinsä piirteitä. Juuri niitä arvokkaita ja tärkeitä asioita, joita on valettu kivijalkaani lapsuudesta asti. Tukevalla alustalla seisova talo kestää myrskyt ja syyssateet, kun ympärillä on välittäviä käsiä, jotka keräävät pudonneet tiilet takaisin katolle.

Uskon menneen vuoden olleen omalle äidilleni raskas ja kyyneleiden täyttämä. Huoli omasta lapsesta, selviytymisestä ja pärjäämisestä seuraa hautaan asti vaikka lintuset olisi jo pesästään lentäneet. Kiitos äidille jokaisesta yhteisestä vuodesta, päivästä ja hetkestä elämässäni. Yhdessä on hyvä jatkaa lähekkäin, sydämet rinnakkain, vahvempana kuin koskaan.