Menetys

Pride-valmennuksessa piti listata menetykset elämässä. Moni ymmärsi menetyksen tarkoittavan kuolemaa, mutta listalle toivottiin myös muut elämän kriisit ja surulliset vaiheet. Listani oli liki tyhjä, olin onnekas.

Joudun usein käsittelemään eroja ja kuolemaa. Käsittelemään ja avaamaan ajatuksia, selittämään. Luomaan lapselle positiivisia mielikuvia, kauniita ajatuksia, löytämään valoisia puolia.

Kuoleman käsittely on vaikeaa. Onhan se aikuisellekin. Vanhan ihmisen kuolema on luonnollista, helposti selitettävissä väsyneellä sydämellä, sairaudella ja nukahtamisella. Onhan se joskus jopa onnellinenkin hetki, uskon ainakin niin. 

Tulee päivä, jolloin oma lapsi tarttuu pientäkin pienempään lauseeseen aikuisten keskustelujen lomassa. Nuoren ihmisen kuolemaan, onnettomuuteen. Seuraa kysymysten vyöry, valtavasti ajatuksia ja kyseenalaistamista, pelkoakin. Pienen pään sisällä virtaa ajatuksia, joita ei voi edes itse kuvitella aikuisena ihmisenä. Tuntien päästäkin udellaan, pohditaan ja ilmaistaan johtopäätöksiä. 

Aloin pohtia lasteni menetyksiä. Lopultakaan en tiedä onko vanhempien ero lapselle menetys. Uskon, että moni lapsi saa onnellisemman elämän eron myötä. Lapsen käytökseen heijastuu vahvasti vanhemman mielen myllerrykset ja tunnetilat. Elämäänsä tyytyväiset, eri osoitteissa asuvat vanhemmat pystyvät todennäköisemmin tarjoamaan lapselle onnellisemmat eväät kuin samojen seinien sisällä riitelevä pariskunta.

Olen usein ajatellut onko sijaislapseni lopultakaan menettänyt elämässään mitään. Valtavaksi kriisiksi tilannetta voi kai kutsua, mutta menetyksestä ei aina sovi puhua. Onhan lapsi saanutkin valtavasti. Kukaan ei ole iäksi kadonnut, lopultahan kaiken pitäisi olla vain väliaikaista. Välittävien ja huolehtivien ihmisten määrä on suurempi kuin biologisella lapsella.

Suurimpana ja tärkeimpänä asiana pidän sisarussuhdetta lasteni välillä. Alusta asti heitä on kutsuttu kaksosiksi. Nimet iskee yhteen, ulkonäkökin osittain, vaatteet samaa kokoa. Tappelevat ja sopivat kuin iäti yhdessä asuneet, ovat riippuvaisia toisistaan ja kaipaavat eroon joutuessaan. Olen tavattoman onnellinen juuri sisarussuhteesta, jota molemmat joutuvat ja saavat elää. Sisaruus kasvattaa ja opettaa uskomattoman paljon.

Entä jos tulee menetys? Se suuri, meille kaikille. Jos vielä jonakin päivänä joudun pakkaamaan kassiin lapsen kanssa yhdessä vietetyt hetket ja vuodet. Kaikki surut, vaikeudet, ilot ja onnen hetket. Viemään takaisin juurilleen, sulkemaan oven kenties viimeisen kerran. Menetän kaikki oikeuteni, velvollisuutenikin. 

Pystyn siihen, tietysti. Lopultahan asian kuuluisi näin mennäkin, en pelkää enkä kauhistele. Pystyn varmasti maailman näin vaatiessa hymyssä suin vilkuttamaan ikkunasta viimeisen kerran ja heittämään lentosuukot vaikka sydän tekisi pientä kuolemaa. Enemmän menetys satuttaisi biologista lasta. Juuri häntä, joka menettäisi sisaren. Hänet, jonka kanssa elämässään jakaa kaiken, hyvässä ja pahassa. Jäisi yksin, ainoaksi lapseksi. Hänelle menetys olisi valtava, liian raskas itselle edes ajatella.