Kyläsillä kyläkaupassa

Istuttuani Lopella pirttipöydän äärellä koko ehtopäivän, vahvana suunnitelmana oli navigoida itseni pikkuteitä pitkin Somerolle. Ensimmäisen risteyksen ohitettuani en tehnytkään käskettyä käännöstä vaan tartuin puhelimeen ja kutsuin itseni kyläsille. Vartin kuluttua saavuin vanhalle kyläkaupalle, jota serkkuplikka kunnostaa kodikseen.

Suureen, alkuperäisen oven kahvaan tarttuessa ei voinut kuin kuvitella, kuinka kello kilahtaa kutsuen asiakkaan sisälle. Kilahduksia ei kuulunut, mutta tunnelma oli kuin menneisiin aikoihin olisi palannut. Talossa oli jännitystä, sokkeloita, pieniä ja hieman suurempia huoneita. Tupatarkastuksella meinasin eksyä enkä lopultakaan päässyt selvyyteen miten monen vaatehuoneen nurkilla kävin kääntymässä. Vuosikymmenien kerrostumat näkyi makuhuoneen kulmaikkunana, ysärikaakeleina, tulisijojen uusimisena ja muovimatoin suojattuina lautalattioina. Vinttiin kutsui vanhat kuluneet rappuset ja alkuperäiset seinäpaneelit. Palatessani labyrintistä takaisin kuvitteellisen myyntitiskin taakse en voinut kuin ihailla talon tunnelmallisuutta ja henkeä. Seinät kätkevät sisälleen taatusti monet Vehmaisten suunnan ilot, surut ja juorut, joita on jaettu aikoina, jolloin kello vielä oven päällä kilahteli.

Tunti jos toinenkin vierähti nykyisistä puhuen ja vanhoja muistellen. Lopulta heitin takaluukkuun vintiltä löytyneen kodinkonemainoksen, jonka serkku lahjoitti vanhaa arvostavalle mieluusti. Sain kutsun valoisaan aikaan uudelle tutkimusretkelle, ties ja mitä vuosisadan takaiset nurkat vielä tarjoaakaan.. 

Näinhän se yleensä menee; Pappadiippa saappuu yllättäin piipahtamaan remontin keskelle ilman tuomisia ja lopulta tyhjentää nurkissa pyörivät "roskat" oman autonsa kyytiin. Toisen romu on toisen aarre!