En ole jouluihminen. En piittaa koristeista ja haluan ne vähäisetkin valmistelut tehdä kaikkea muuta kuin perinteisellä tavalla. Keltaisissa koristetyynyissä on musta jänes ja käristynyt piparipossu, joulupipareiden sijasta teen kaurakeksejä, perinteiset kyntteliköt on pölyttynyt kaapin päällä jo vuosikausia toimettomana. Kaupassa käyminen ahdistaa, joululaulut ärsyttää. En hanki lahjoja, asia on hyvin selväksi tullut jo sukulaisille ja tuttaville. Omalle lapselleni en ole ostanut lahjaa koskaan, tiedän niitä tulevan ilman omaa panostustanikin. Kolme kummityttöä saa lahjat, heille pyrin ostamaan tarpeellista ja laadukasta. Joulu menee ohi ilman stressaamistakin.
Onhan joulussa tunnelmansa, lasten riemu ja sukulaisten näkeminen on tärkeää. Aattoaamuna en ole herännyt vuosiin kinkun tuoksuun, lapsuuden jouluista kyseinen tuoksu on jäänyt elävästi mieleen. Muistan kuinka kipitettiin ympäri kotikylää talosta taloon maistamaan kenellä on vuoden paras kinkku, itse tykkäsin aina siitä pilalle menneestä ylikypsästä yksilöstä. Lumiukko-ohjelman katsominen ja hautausmaalla käyminen ovat ainoat ylläpitämäni perinteet.
Tänä vuonna aion olla ensimmäistä kertaa paikalla, kun joulurauha laskeutuu Korteniemen perinnetilalle keskiviikkona 17.12 klo 18-20. Tilaisuutta on kuvattu uskomattoman kauniiksi, tuvassa aidot kynttilät kuusessa, pannukahvin tuoksu, pimeyteen laskeutunut Liesjärvi, joululaulut.. Rannan suuri kuusi taitaa saada oksilleen lähinnä vettä, mutta tunnelma lienee olevan silti lämmin. Tuskin vältyn kyyneliltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti