Enpä paljon odottanut pyhiltä. Yhdessäoloa suvun kanssa, tuttujen tapaamista. Päälimmäiseksi joulumuistoista jäi varmasti loppuelämän sydäntä kalvava syyllisyys tapaturmasta, jonka jossittelulla olisi voinut hyvinkin estää. Jos ei lyhtyjä olisi menty sytyttämään, jos olisi palattu takaisin samaa tietä, jos en olisi antanut lasten riehua, jos olisin jättänyt edes yhden yksilön yhtälöstä pois...
Maailmaa ja elämää kun pyörittelee ja ihmistä ahdistaa, moni tyytyy unohtamaan tunteensa. Tyhjentää pullon ja lyö murheet korkin alle. Siellä ovat, poissa mielestä. Hetkeksi. Eilen istuin tovin paikallisessa kuppilassa ensimmäistä kertaa puoleen vuosikymmeneen. Toiveissa oli jotain kuumaa, ilman alkoholia. Tiskin takaa ei kummasteltu, olihan vastassa tuttu naama, muista yhteyksistä. Seurasin ympärillä pyöriviä ja kanssani keskusteluyhteyksiä yrittäviä ihmisiä. Kaiken kinkun syömisen päälle kaiketi jano oli melkoinen.
Välillä tuntuu, ettei monilla ole muita tapoja harmien hukuttamiseen. Useimmiten ongelmat ei ainakaan pulloon tarttumalla poistu, kenties pysyvät muutamia tunteja poissa olkapäältä riivaamasta. Olenhan toisinajattelija, en tyydy tyypillisiin tapoihin. Itselleni tulesta on tullut hyvin tärkeä elementti. Nautin äärettömästi takan sytyttämisestä, puidenkin kantamisesta, saunan lämmityksestä tai istumisesta nuotiolla. Tapansa kullakin, mutta jatkossakin Alko saisi puolestani sulkea ovensa ja ravintolat saisi siirtyä alkoholittomalle linjalle. Suuri pala pahaa maailmasta saataisi kenties kerralla katoamaan.
Psst.. Tämä kolmikko saapui Rautarinteeseen kauramoottorilla, kuvassa näkyvä ruohonleikkuri ei liity tapaukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti