Yli viisi kuukautta kotona. Ensitiedoista seitsemän kuukautta, sydämen pysäyttävästä soitosta yli puoli vuotta. Toukokuusta asti pieni mies on matkannut elämässäni. Jokaisessa päivässä, ajatuksissa ja suunnitelmissa.
Helppoa ei ole ollut. Kompastuksia on tullut, suoranaisia sudenkuoppiakin matkan varrelta löytynyt. Mennyt syksy on vaatinut järjettömän määrän ajatuksia, kyyneleitä, hakemista, mukautumista, kompromisseja. Toki joukkoon on mahtunut iloisia ja onnellisiakin hetkiä, jokaiseen päivään edes muutaman säteen verran auringonpaistettakin.
Olen tuntenut itseni satoja kertoja huonoksi äidiksi, kyynel silmässä pyytänyt anteeksi kiukutteluani tai suoranaisia räjähdyksiä. Olen vaatinut itseltäni liikaa. Olen ymmärtänyt, että ammattinimikkeistä huolimatta olen lapsilleni kotona vain äiti. En perhehoitaja tai varhaiskasvattaja, satutäti tai psykologi.
Sijaisvanhemmalle ei ole koulutusvaatimuksia. Toisinaan olisin ehkä onnekkaampi, jos voisin vetää pussin päähän ja olla näkemättä tiettyjä asioita ja piirteitä, jotka heijastaa mahdollisesti tulevaisuuteen. Koen syyllisyyttä liiasta ajattelusta ja järkeilystä, asioiden pohtimisesta.
On ollut päiviä ja viikkoja, jolloin on saanut hakata päätä seinään ajatellen miksi ihminen eläissään tähän ryhtyi. Päivääkään en ole ajatellut tämän olevan työtä. Tämä on elämääni, halu olla äiti pienelle ihmiselle niin kauan, kuin siihen tarve on. Helppoa se ei ole ollut, kiintymyssuhteen luomisen kanssa olen tehnyt valtavan määrän työtä, jakanut toisinaan pusuja ja sanoja, jotka ei ole tullut suoraan sydämestä.
Näin kahdesti erilaiseen äitiyteen syntyneenä uskon myös siihen, että yksikään biologinen äiti ei voi aistia millaista on sijaisäidiksi syntyminen. Tunteiden määrä on niin uskomaton, räjäyttävä ja ristiriitainen, ettei sitä voi sanoin kuvailla. Se pitää itse kokea.
Tänään ennen nukkumaan menoa tapahtui kummia. Poika kiipesi syliin, halasi niin, että lähes sattui. Oli niin iholla, ettei uskoisikaan. Rutistin yhtä lujaa, haistoin tukkaa ja pussailin. Vihdoin huomasin sen. Poika tuoksui omalta. Ei vieraalta lainkaaan. Haistoin uudestaan ja vielä kolmannenkin kerran. Rutistin lujaa ja sanoin rakastavani. Niin rakastinkin, tunsin pohjatonta kiintymystä ja yhteen kuulumista. Edes muutamien minuuttien ajan. Aidosti ja suoraan sydämestä, pätkääkään empimättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti