Pieni maalainen suuressa kaupungissa

 

Tekee hyvää. Karata suureen maailmaan. Nähdä kuinka kaikki on niin kovin erilaista maalaiskyliin verrattuna. Ovet, hissit ja auton pysäköinti toimii koodeilla, vastaantulijoita ei kuulu katsoa silmiin, keittiön akkunan takana suhisee kehäykkönen ja olkkarista näet naapurin iltapuuhat. Kysyn neliömäärän ja vuokrahinnan, haukon henkeä pyörtymisen rajamailla. Kysytään voisinko kuvitella asuvani nurkilla. En mieti kauan vastausta.

Puoli pulloa viiniä pizzan kaveriksi. Suunta keskustaan. Stand upia ja pikku pubia. Naurua vedet silmissä, uusia tuttavuuksia. Takaisin kävellessä tajuan olon olevan kuin kymmenen vuotta sitten. Muistellaan moisia aikoja kaiholla, kauhullakin. Jaetaan muistoista kultaisimmat, ensisuudelmat, ekat humalat, seurustelut. Kuljetaan rinnakkain, aivan kuin viistoistakesäsinä. 

Herään aamulla yläkerran lasten leikkeihin. Pullollinen punaviiniä ystävineen tuntuu lähinnä samalta kuin lasten kanssa huonosti nukuttu yö. Nousen hiljaa sängystä ja kiskon ulkoiluvaatteet päälle, kengät saa odottaa hissiin saakka. Kävelen ympäri kaupunkia lähes pari tuntia. Etsin kauniita asioita, materiaaleja ja värejä. Ruokakaupan ovella haaveilen jo aamiaispöydästä.

Iltapäivä venyy, en pääse irti teekupposesta ja muisteluista. Lopulta suljen oven onnellisena, olo edelleen kuin kymmenen vuotta nuorempana. Navigoin itseni kohteeseen koti, käännän musiikkia aina vaan kovempaan ja eksyn matkalla vain kerran.

Kiitos, Ystävä.