Palan optimistista ajattelua olen perinyt kenties äidiltäni. Uskon siihen, että kaikelle on tarkoituksensa. Sillekin hetkelle, jossa seison rakastamani lampunvarjostin kädessä ja ymmärrän, että yhteinen taipaleemme alkaa olla takana päin. On aika luopua.
Muutin vuosi sitten kaksi pakettiautollista, kymmenkunta henkilöautokuormallista omaisuuttani. Syksyn myötä alkoi ahdistaa henkisesti. Pahinta oli avata täyteen tungetun varaston ovi. En enää edes muistanut kaikkien laatikoiden sisältöä. Alkoi karsiminen.
Heinäkuussa muuttoa tehdessä kyydissä oli vain yksi huonekasvi, valtavan kokoinen kiinanruusu. Pakettiauto kaltoinkohteli mokomaa pahasti, mutta lähes kymmenen vuotta jatkunut yhteiselomme jatkuu vielä tuleviin vuosiinkin. Hiljalleen aloin haalia kasveja, työpaikan biojäteastian reunamilta, ystävien pistokkaista, kenties terveyskeskuksen köynnöksen pätkääkin humahti kuin huomaamatta kassin pohjalle. Entisessä elämässäni ei ruukuissani pärjännyt kuin kuivahtanut multa ilman vihreitä lehtiä. Kenties jo tuolloin kaipasin jossain keuhkojen syövereissä rönsyliljaa makuuhuoneeni hyllyyn ilmaa puhdistamaan...
Syksyn myötä tavaraa karsiutui valtavasti. Suuri määrä entisessä kodissa ollutta materiaa lähti kiertoon. Oli esineitä, joita kohtaan oli muistoja, tunteita. Niitä, jotka kenties odotti vielä hetkeään, tulevaisuutta.
Keväällä sairastuin. Ymmärsin, että on elettävä tässä ja nyt. Huominen on arvoitus, tulevaisuus vielä mysteeri. Myin valtavan määrän vanhoja verhoja, mattoja, aarteitani. Välillä teki pahaa, kunnes järjellä käsittelin materiarakkauttani. Hiljalleen ymmärsin, että voin paremmin ilman tusinaa verhoja tai mattoja, jotka odottaa sitä hetkeä, jolloin levitän ne vanhoille lautalattioille.
Hiljalleen huomasin, etten osta mitään. Uudenvuodenlupauksena heitetty vuosi ilman uusia vaatteita on pitänyt täysin, ei epäilystäkään. Löydän yhä useammin itseni kirpputorireissulta, josta palaan kotiin tyhjin käsin. Kahden kirpputoritunikan osto taannoisella viikolla sai aikaan vaatekaapin järjestämisen jälleen uudelleen ja kolmenkymmenen vaatteen karsimisen.
Suurin oivallus itselläni on ollut ymmärrys siitä, että ihminen pärjää vähällä. Ei tarvitse ennakoida ajatuksella "entä jos tarvitsen, entä jos joku kysyy multa, entä jos sitten joskus, entä jos...", kun kaupat ja kirpputorit on pullollaan korvaavia esineitä. Ei tarvitse omistaa lainatakseen muille tai tuumailla tulenko koskaan eläissäni tarvitsemaan kahta vispilää.
Taannoin kirjoitin imuri-vihastani. Nykyään tulemme toimeen. Tarvitsen kiusankappaletta, se aiheuttaa hyvän olon ja kevyemmän huoneilman. Olen opetellut käyttämään lukuisia suulakkeita ja todennut, että vihan sijasta välillämme on tilaa myös kauniimmille ajatuksille. Teemme yhteistyötä useita kertoja viikossa ja lopputulos palkitsee jokaisella kerralla.
Hiljalleen koti on muotoutunut hyvin askeettiseksi ja tyhjäksi. Kaapit huutaa tyhjyyttään, eletty elämä on myyty pois nurkista pölyttymästä. Rumia, naarmuisia lattioitani ei peitä pölyä keräävät matot ja ikkunoista puuttuu verhot. Pyykit ripustetaan mahdollisuuksien mukaan ulos kuivumaan ja vaatehuoneessa vaatteet on lajiteltu muovilaatikoihin. Kaikki ylimääräinen tekstiili on poistettu, suurin osa myyty.
Omistan vähemmän materiaa kuin koskaan. Päivä päivältä on parempi olla. On helpompi hengittää, on helpompi pitää koti siistinä. Tänään omistan naarmuiset laminaatit, kuusi murokulhoa, kymmenen kirjaa, rikkinäisen uunin, yhden vispilän, kaksikymmentä kierrätysmööpeliä, kaksi uutena ostettua huonekalua, kolmekymmentäkaksi lasinkeräyspisteistä ongittua Riihimäen vanhaa lasipurkkia, jokusen jätesäkkiin sullotun räsymaton, neljä kylpypyyhettä, kaksi tiskirättiä, seitsemäntoista huonekasvia.
Elän enemmän mitä vähemmän omistan. Yksinkertaista. Mitä tulee Riihimäen lasipurkkeihin; vielä joskus pidän niin isot juhlat, että niittykukat täyttää jokaisen tölkin tai omaan pihatien, jonka varteen ripottelen tölkit kynttilöineen pimenevässä syysillassa. Tyhjässä kodissa on paremmin tilaa unelmillekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti