Siinä istutaan, kasvotusten. Toisena vuosilomapäivänäni "teen töitä". Kertaan menneitä kuukausia; kasvua, kehitystä, jaksamistani. Itku silmässä hymyillen kerron, ettei menneet kuukaudet ole olleet helppoja. Selviytyminen oman sairauden kanssa, arjen pyörittäminen ja kahden lapsen tarpeisiin vastaaminen on vuodattanut monet kyyneleet, saanut pyytämään lähimmäisiltä tukea ja toisinaan hyppäämään yli sieltä mistä aita on matalin.
Heille on helppo puhua kaikesta. Ollaan yhtä tiimiä. He tukevat ja arvostavat, sanovat kiittävänsä itsekseen usein ammattitaustaani kasvattajana. Lopulta toteavat; tässä kaikessa pyörityksessä, elämässäsi heikompi olisi särkynyt, nostanut kädet ylös, luovuttanut.
Elämme tunteella. Jokaiseen päiväämme mahtuu naurun räkätystä, onnellisia hymyjä, runsaasti rajoituksia, vuodatettuja kyyneliä, epäonnistumisia ja toivottomuutta. Jokainen onnistuminen on meille suuri saavutus, jokainen epäonnistuminen uusi mahdollisuus. Huomenna olemme jälleen pienen askeleen edempänä elämässämme. Uskon pienilläkin töppösillä saavutettavan vielä jotain suurempaa.
Kukaan ei kysy raskaana olevalta tuttavalta syytä lapsen hankkimiseen. Sijaislapsen kohdalla törmään kysymykseen kerta toisensa jälkeen. Hämmentyneet ihmiset kysyy miksi, miksi, oi miksi. Yhtä hämmentyneesti vastaan jokaisella kerralla; miksi häntä ei olisi?
Jos olisin halunnut elämästäni helppoa, ei häntä olisi koskaan tullutkaan. Siinä elämässäni jäisin tavattoman paljosta paitsi, eläisin vähemmän. En ole keksinyt yhtäkään syytä miksi häntä ei olisi. Hänen vuokseen olen uhrannut paljon ja tulen uhraamaan vuosi vuodelta enemmän. Tänään nukkumaan käydessäni olen enemmän äiti kuin eilen, mutta vähemmän kuin huomenna.
Päivä toisensa jälkeen hiivin illalla makuuhuoneeseen, kuuntelen tuhinaa, katselen nukkuvia lapsia, korjaan peitot paremmin. Jokaisena iltana hymyilen ja olen onnellinen heistä. Vaikeina iltoina itken onnelliset kyyneleet saavutetusta rauhasta. Nuo kaksi tuhisijaa ovat rakkauteni, aarteeni ja toteutunut unelmani.
Oikeastiko ihmiset kysyvät tuollaista asiaa...? :0
VastaaPoista*huoh*
Ja meiltä taas jotkut kysyyy miksi teillä ei ole vielä lapsia? Ai koska aiotte hankkia?
ÖÖ...mielestäni lapsia ei hankita, vaan niitä saadaan jos ollaan saadakseen. Ja toisekseen kaikkien ei kai pidä elää tätä elämää sen saman kaavan mukaan; pariskunta, 2,5 lasta, farmari-volvo, rivarikämppä ja kultainennoutaja.
Minä ainakin nautin "lapsettomasta elämästämme" ja nautin siitä, että puolestani saan hemmotella veljen muksut piloille ♥ Ne tädin muruset on kuin omia lapsia.
Kyllä! Ja usein. Oikeastaan lähes kaikki. Olen kyllä ajatellut, että se saattaa johtua siitä, että olen poikkeuksellisen nuori perhehoitajaksi. Useimmiten näissä puuhissa pyörii nelikympin huitteilla pyörivät, ainakin meidän suunnilla.
PoistaKysymykset lapsista tai niiden hankinnasta pitäisi kieltää kokonaan. Ei ole olemassa oikeaa lapsimäärää, ei oikeanlaista perhettä, ei oikeaa ajankohtaa. Eikä kaikkien pidä haluta lapsia. Senkin vaihtoehdon pitäisi olla ihan jees. Puhumattakaan, ettei kaikki niitä voi suuresta toiveesta huolimatta saada. Siihen kun matami sukujuhlissa täräyttää utelunsa niin ollappa asian ytimessä.
Toisinaan unelmoin vapaana liihottavien ystävien tarinoiden perässä, kunnes ymmärrän mistä olen pikkutytöstä asti unelmoinut. Äitiydestä, perheestä, lapsista. Ilman niitä puuttuisi paljon. On vaikea ajatella omalla kohdallani ettei lapsia olisi tai koskaan tulisi.
Ystäväni sanoin tärkeintä on unelmoida ja uskoa niiden toteutumiseen. Jokainen päättäköön itse mistä elämässään saa eniten irti :)
Ps. Lapsettomat lapsirakkaat ihmiset on ihan huippuja! Niillä on virtaa touhuta ja järjestää juuri niitä juttuja mitä vanhemmat ei jaksa. Onnelliset lapsukaiset siis!