Vuosi sitten sovittelin päälle mekkoa, joka oli kummityttöni ristiäisissä. Kuusitoista kesäisenä ostettu mekko sopi edelleen, mutta kauhukseni totesin koltun kohdalla junan menneen. Ajatuksissani parin vuoden takaisissa tapahtumissa hypättiinkin kymmenen vuotta taaksepäin. Mekko joutaisi kirpputorille.
Hänen kengännumeronsa on jo samaa kokoa kuin pienijalkaisimpien kavereideni. Hän kertoo kelkasta pudonneelle kummitädilleen kuinka Pokemoneja metsästetään. Hän kiinnittää autossa turvavyön pienemmälle kyytiläiselle, napsii tomaatit takapihalta ja pilkkoo terävällä veitsellä iltapalapöytään. Hän suoriutuu iltatoimistaan itsenäisesti, sujauttaa yöpaidan päälleen. Hän osaa olla kummitätinsä luona jo kuin kotonaan.
Niin tykkään. Siitä kun halaillaan vähän väliä, rapsutellaan ja höpsötellään. Ollaan lähekkäin. Siitä miten ison pieniä oikeasti alakoulun viimeisiään kiskovat neitokaiset onkaan. On ihana nähdä pöydän äärellä itsensä, palata elämässä kuusitoista vuotta taaksepäin. Hetken olo on epätodellinen.
Näin sen haluan säilyvän. Läheisyyden, luottamuksen, avoimuuden. Sen, että kummitäti ihan oikeasti käy edelleen vessassa ovi auki ja kummityttö jättää nurinperin olevat sukkamyttynsä keskelle eteisen lattiaa.
Illalla silittelen pienimpiä sängyissään. Viimeisenä palaan iPhoneaan pedissä tiirailevan neidin luo. Saan luvan silittää tukkaa, käsivarttakin. Silitän sitä samaa tyttöä kuin yksitoista vuotta aiemmin sylissä kantaessani. Tovin kuluttua hengitys syvenee, kyynel vierähtää tyynylleni ja neljännen lihasten säpsähtämisen jälkeen kierähdän varoen alas narisevasta sängystäni. Yöpöydälle vaiennettu puhelin tärisee tovin vaietakseen.
Toivottavasti vielä vuosien ajan saan hänet unille silittää, pitää lähelläni. Ensi yö vietetään pienessä pedissä vieretysten, yksi kummitäti ja sen kultaa kalliimpi kummityttö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti