Keskivertolapsi syö neljävuotiaana itsenäisesti ja siististi haarukalla, osaa käydä vessassa omatoimisesti, puhuu sujuvasti, omaa monipuolisen sanavaraston, pukee vaatteet päällensä, sujauttaa puntit sukkiin, opettelee vetoketjun sulkemista, laittaa kengät jalkaansa, nukahtaa omaan sänkyynsä itse, nukkuu yönsä hyvin, osaa kävellä kaupan käytävällä, ujostelee uusia ja vieraita tilanteita, onnistuu yhteisleikissä kaverin kanssa, selvittää riitojaan jo hampaiden ja nyrkin sijasta sanoilla, tuntee syy-seuraus-suhteita.
Tämä oli kahdeksan vuotta sitten valmistuneen varhaiskasvattajan nopea heitto, maalaisjärkeen pohjautuva näkemys asiasta. Keskivertolapsikin kiukuttelee, itkee, uhmaa, kieltäytyy ja koittaa kiivetä johtoportaalla vanhempaansa korkeammalle. Tarkemmin ajateltuna ihmisten ja eläinten jälkeläisten kasvatus on hyvin lähellä toisiaan.
On lapsia, joita kasvatetaan täydellisiksi. Heidät puetaan kauniisti, ehkä epäkäytännöllisestikin. Heidän kasvonsa ei ole koskaan likaiset, he eivät syö multaisilla sormilla puistonpenkillä. Heillä on maailmassaan yltäkylläisesti leluja ja viihdykettä, paapovia mammoja ja pappoja runsaasti käytettävissä. He eivät saa särkyä, haavoittua, pettyä. Heille hymyillään, ymmärretään ja annetaan kaikki anteeksi. Heille puetaan kengät jalkaan, koska tiedetään kiukun yllättävän, autetaan puntit sukkien sisään, kun vastassa olisi "mä en osaaaaaaa!"-raivarit eteisen lattialla. He saavat syödä lempiruokaansa päivästä toiseen, etteivät joudu aliravitsemustilaan ruoasta kieltäytyessään. Heillä on vanhemmat, jotka rikkovat lastaan vaikka parastaan antavat.
Samalla hiekkalaatikolla täydellisen elämän muottiin mallattavan prinssin kanssa ajaa naama kuolasta valuen kurarallia pullonpohjalasit omistava karsastava, posket naarmuilla, leuka mustelmilla oleva hapsutukka. Se kloppi, joka ei ole syntynyt samojen pumpulin pehmoiseksi silitettyjen vällyjen väliin leikkitoverinsa kanssa. Hän on se, jolle ei ole syötetty kultalusikalla Pilttiä kolmivuotiaaksi vaan hän on itse sosiaalitoimen alaisena avohuollon tukitoimena kiskonut lapiolla hiekkaan päiväkodin pihamaalla jo vuosikkaana.
Hänen maailmansa on erilainen; poikkeavin ajatuksin, käsittämättömin teoin, laajoja tunneryöppyjä ympäristössään aiheuttavien päähänpistojen muovaama elämä. Hän tietää missä kaverin sukat sijaitsee, mutta etsii päivä toisensa perään huppari nurinniskoin kadonnutta villatumppua hanskalaatikon sijasta jääkaapista. Hän ei ennätä ajoissa vessaan, kun maailmassa on niin tavattomasti mielenkiintoisempiakin asioita tehtävänä ja tutkittavana. Ruokailun jälkeen hänen paikkansa tunnistaa metrin alueelle levinneestä ketsuppiraidasta pöydän pinnasta, kanan aterian suuruisesta suun ohi vierineestä lihapullakasasta pöydän alla. Hän kaatuu ja törmäilee lukuisia kertoja päivän aikana, ei minuutin kuluttua muista menneestä tapahtumasta mitään. Klopin jalkoja ei ole tehty kävelyyn tai sohvan reunalla heilutteluun, ne toimii paremmin juoksemiseen, hyppimiseen tai potkimiseen.
Hän juoksee päin samaa seinää päivästä toiseen, kompastelee samoihin asioihin arjen syövereissä. Hän on lapsi, joka ei koskaan ole kipeä kerättyään vastustuskykyä mamman kukkapenkin myrkkykukista, kadulta bongattujen kertaalleen syötyjen purukumien kautta pohjanmaalaisella tyylillä tyhjättyihin kahvilaleikin kuravesikupposiin. Tuolta lapselta on turha kysyä jatkuvasti syytä teoilleen, miksi sanalle saat lähinnä vastaukseksi olkien kohautusta tai emmäävaantiiä-tyyppisiä vastauksia.
He ovat päiväkotitaipaleensa loppupuoliskolla touhuilevia lapsia. Kukaan heistä ei ole täydellinen, yhdestäkään ei sellaista tule. Heistä jokainen tarvitsee aikaa, läheisyyttä, ymmärrystä, onnistumista, suuttumista, kuria, rangaistuksiakin. Aikuisten tulee tarjota heidän elämäänsä päivänpaistetta ja ukkosmyrkyjä, näyttää tunteita ja ottaa vastaan niitä. Lapsista jokaisen pitää vuodattaa elämässään tuhansia itkuja, oppia pettymysten kautta mitä maailma oikeasti heille tarjoaa, mitä vaatiikin. Heistä jokaista odottaa sama suuri maailma, täynnä haasteita päivä toisensa jälkeen.
Olen jo aikuinen. Olen ehkä ollut se keskivertolapsi, vanhempien sanojen mukaan helppokin. Olen ymmärtänyt olla juoksematta ruusupuskan läpi uimapuvussa, kenties joku ikätoverini itki vielä seitsemännen kerran reidet kohdanneen piikkisateen jälkeenkin. Olen se aikuinen, joka kävelee kaatosateessa tyhjentyneellä pihamaalla hymy huulillaan ja nauttii jokaisesta kasvoille valuvasta pisarasta. Normejen säätämässä aikuisen maailmassa tavallista olisi paeta sisätiloihin, hätätapauksessa tarttua sateenvarjoon.
Unohdetaan normit, keskitytään yksilöön. Annetaan prinssille lupa rakentaa linnastaan silta yli vallihautojen kohti suurta maailmaansa, annetaan klopin rypeä kuravellissä ja nauttia elämästä, annetaan sievästi käyttäytyvän keskivertolapsen yllättää tunteenpurkauksella sukujuhlissa. Ollaan ihmisiä ihmisille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti