Pieni tyttö istui laiturin päässä ja uitti jalkoja järvivedessä. Tuolla samalla paikalla on istunut parikymmentä vuotta vanhempi nainen jalkojaan uitellen. Siinä paikassa, jossa tuuli hiipii iholle, lintujen laulu soi korvissa, raitis ilma virtaa keuhkoihin, mieli piristyy ja usko parempaan huomiseen voimistuu. Siinä vanhojen lankkujen varassa elämä on hetken kevyttä ja helppoa.
"Perkele, kun mä en enää jaksa tätä!" huudan lääkärin vastaanotolla. Silmistä valuu kyyneleet, henkeä ahdistaa ja kauhkoihin sattuu. Epätietoisuutta, lääkärikäyntejä ja selittämättömiä oireita on jatkunut kuukausia.
Aina sateen jälkeen paistaa aurinko ja poutaa seuraa pilvinen päivä. On ollut hyviä päiviä, roimasti enemmän huonoja. Olen iloinnut töissä hyvin alkaneesta aamusta romahtaen totaalisesti voimakkaasti hajustetun aikuisen huoneeseen astuessa. Olen nauttinut kaupassa käymisestä hyvän ilmastoinnin alla, kunnes homeelta haiseva rouva murohyllyllä saa kasvot kalpenemaan. Olen siivonnut koko asuntoni lattiasta kattoon todeten, että ilma muuttuu raskaaksi yhtä nopeasti kuin ensimmäiset pölyhiukkaset pinnoille laskeutuu. Olen kävellyt yli sillan aamun raikkaudessa puuskuttaakseni sisätiloihin astuessa jo toiseen kerrokseen kiipeämisestä. Olen pyyhkinyt kirveleviä ja vetistäviä silmiäni, keskittänyt ajatukseni hengittämiseen kyläilyreissuilla.
Ei ole päivää ilman ajatusta asialle. Ei rakennusta, josta en ovesta astuessa tiedostamatta tekisi johtopäätöstä huoneilman laadusta. Tämä pala elämääni seuraa mukana hautaan asti, ohjaa tulevaisuudessa jokaista siirtoani. Olen kirjaimellisesti umpikujassa.
Pelkäämiäni kemikaalikummituksia on kaikkialla. Ne nousevat lattiasta, tipahtelevat katosta, lähestyvät seinistä. Ne pesii ihmisten vaatteissa ja iholla, rakentavat pesänsä koteihin, sairaaloihin, kouluihin, päiväkoteihin ja muihin julkisiin rakennuksiin.
Aurinkoista viikonloppua seurasi pimeä yö, tuntien valvominen. Hetket, joissa jokainen hengenveto on pinnallinen ja kevyt, sormenpäissä kihelmöi, selkää särkee. Ei ole hyvä sisällä, ei ulkonakaan. Väsyttää, mutta unesta ei voi haaveillakaan. Jälleen hiivin lääkelaatikolle, vedän keuhkoihin lääkettä, jonka ottaminen tuntuu kerta toisensa jälkeen yhtä vastenmieliseltä.
Taistelu kemikaalikummituksia vastaan jatkuu. Tiedän olevani taistelussa häviäjä.
Ohnou. Säkö oot altistunut joskus niin pahasti, että oireilet kaikesta herkästi nykyään? Tulkitsinko oikein? Mille kaikelle oot herkkä? Tiedätkö mistä johtuu? Onko siis jotain hometalotaustaa tms.?
VastaaPoistaVoimia, tsemppiä, pitkää pinnaa <3
Altistunut olen jo kouluaikana (infektiokierteitä yms.) ja keväinen keuhkokuume jätti jälkeensä hengenahdistuksen. Toisinaan edes kotona ei saa happea kunnolla ja suurinosa rakennuksista aiheuttaa oireilua. Jo puolen tunnin altistus "väärää ilmaa" tietää parin päivän huonovointisuutta. Ulkona onneksi pärjään, joten kevään aikana ne muutamat työpäivät, jotka olen työpaikalla ollut onkin vietetty ulkosalla. Syksyllä odottaa työkuvan muutos, jos sillä saataisiin oireilu kukistettua.
PoistaOlin liian sinnikäs asian kanssa ja nykyään en oireile ainoastaan ilmalle vaan myös teollisille tuoksuille, maaleille, puhdistusaineille, kemikaaleille. Kaikki menee henkeen.. Onneksi itse olen jo vuosia käyttänyt luonnonmukaisia tuotteita niin kodin kuin itseni pynttäämiseen niin pala kakkua on selätettynä jo.
Toivottavasti heinäkuinen loma lievittää oireita ja mahdollistaa lomien jälkeen paluun työelämään. Vielä jaksan uskoa parempaan.