Jos tässä onkin Koti?

Toistaviikkoa sitten kävelin pitkin vanhaa pihamaata keskellä suurien kukkapenkkien. Paikalle pyyhältänyt kiinteistönvälittäjä kyseli iloisesti mihin oli kadonnut viisitoista vuotta viime näkemästämme. Punaisessa tuvassa haistelin vanhanpojan nortilta tuoksahtavia pinkopahveja, ihailin puuovia, nurkkakomeroita, natisevia lattioita, sinisiä vintin rappuja, vintillä roikkuneita fiftarihamosia. Nostin pihakaivosta vettä, avasin navetanvintin vihreäksi maalatut ovet, näin mielessäni lampaat vehreällä laitumella, kanat tallustamassa rapun reunamilla. Lopulta astuin pihasaunan nitisevästä ovesta ulos ja huokaisin.

Se oli juuri sitä mitä olen etsinyt. Jotain niin alkuperäistä, pilaamatonta. Suoranainen helmi multakasassa. Talo, joka oli pysähtynyt menneisiin vuosikymmeniin. Sellainen, josta olen unelmoinut. Kauan.

Mietin esiteltyjä tiluksia päivien ajan. Jokaisena tuntina edes hippusen verran. Niiden tunteita herättäneiden päivien keskellä itkin onnen kyyneliä lapsen kevätjuhlassa, kävin tutustumassa toisen kanssa tulevaan esikouluun. Sunnuntaina siivosin kotia lähes kellon ympäri ja maanantaina huokaisin illan hiljaisuudessa sohvan nurkassa päässäni ajatus siitä, että tässä pihassa, näiden seinien sisäpuolella on tulevaisuuteni. Ehkä olen viimein valmis iskemään vanhan hattuhyllyn olohuoneen seinään välittämättä reikien aiheuttamasta mahdollisesti myyntiarvon laskusta, ehkä tulevaisuuden säästöistäni upotan osan keittiöremonttiin, ehkä saatan kaksi ekaluokkalaista pellon toisella puolella olevaan kouluun lähivuosina, ehkä tuleva kesä ei olekaan viimeiseni asunnossani. Laitoin välittäjälle tekstiviestin, jossa toivotin onnea unelmataloni myyntiin.

Menneiden viikkojen aikana olen hoitanut vesirokkoista lasta, syönyt lapsivapaalla rasvassa tirisevää pihviä ja berliininmunkkia vailla huolia vatsamakkaroista, juossut ensimmäisiä lenkkejä pariin kuukauteen, ravannut palavereissa, käynyt lääkäreissä ja ollut joitakin päiviä töissä sairastuakseni jälleen seuraavaan tautipahaseen.

Nyt, tulevinakin vuosina elämäni on purkillinen Hanna-tädin pikkuleipiä mikron päällä, vatupasseja ja pehmoleluja sulassa sovussa eteisen permannolla, aamuisin silmät ristissä raput astelevaa ilahduttavia Kalevalan vuosilautasia, pienten taimien tuomaa iloa takapihalla, likaisia tiskejä keittiön pöydillä, tuohikoppaan pakattuja eväslaatikoita, pyykkikasoja vintin rappusilla, kesken leikin nuupahtaneita robotteja, päivästruktuureita ja liikennevaloja, hyttysenpistojen voitelua, lapsuusmuistojen trolleja, legopalikoita jalkapohjissa, parvekkeella kuivattuja pyykkejä, takapihalta aukeavaa maalaismaisemaa, vanhoja satukirjoja, kesäisiä kekkereitä, pellavan karheita yöunia, juoksijan varpaita vasten räsymattoa, purtuja leivän kulmia keiton jäähtymistä odotellessa ja paljon muuta ihmeellistä.

Elämäni ja unelmani on tässä. Näiden seinien sisällä. Asunnossa, josta ei projektit ja remontti kesken lopu. Oven takana, jossa riittää yksin seiniä pystyssä pitävälle äiti-ihmiselle haastetta myös tuleviin vuosiin. En toivo lapsilleni muuttoa, uutta kotia, muuttuvaa arkea, entisestään stressaantuneempaa äitiä.

Oikeasti en tarvitse roikkuvia räystäitä, kaivettavia salaojia, tiivistettäviä ikkunoita, hiottavia lattioita, vuotavia kattoja, hiirenpyydyksiä, kukkapenkkien hoitoa, veden kantamista kaivosta, ulkohuussissa ramppaamista, maalista rapisevaa navetan seinää puhumattakaan lampaista ja kanoista. Ehkä haluaisin ne, mutta en tarvitse. En ainakaan tällä vuosikymmenellä, tuskin seuraavallakaan.