Stressi(töntä) juhlintaa

Maanantaina siivosin koko asunnon lattiasta kattoon hengenahdistuksissani. Pöllytin ja tamppasin, imin lääkettä ja siivosin. Minimoin kaiken mahdollisen tekstiilin, rullasin matot kaappiin, pahimman pölykasan myin, kuulin kuinka seinät humisi entisestään. Koti oli tyhjä, kolkko ja kalsea, samalla niin tavattoman helppo hengittää. Tulevat syntymäpäiväjuhlat painoi mielessä; mitä ihmiset ajattelee kodistani, askeettisesta ympäristöstäni.

Samana iltana päätin uusia keittiön valaistuksen. Tiistaina rojautin vuoden ärsyttäneen astiankuivauskaapin alas hyvä suunnitelma mielessäni. Keskiviikkona itkin illalla pieleen menneitä suunnitelmia raapien kaapin rungosta irtoilevaa maalia vannoen, että isken sille mokomalle rautakaupanmyyjälle vielä jauhot suuhun pajunvitsan syöttämisestä. Torstaina ajattelin korjata allaskaapin oven todeten, ettei siitä tule kun sutta ja sekundaa.

Ajattelin alkuviikosta, että kauneimmissa unissa torstaina keittiössä on uudet hyllyt vanhan ruman kaapin tilalla, hyvällä tuurilla jopa osa sähkötöistä olisi ennättänyt valmiiksi ja kaapinovikin olisi suoristunut vuoden roikkumisen jälkeen. Ne jäi unelmiksi.

Puolilta päivin koristelin kakun, siivosin kodin kuntoon, halailin työpaikalla lapsia ja aikuisia, tutkin elokuisia työvuorojani, haikeudella ja jännitykselläkin kilautin uuden avaimen nippuuni. Päiväkodin käytävällä pidin päivänsankariani sylissä kuin vauvaa, halasin lujaa, koska tiesin sen olevan ainut läheinen hetkemme tässä päivässä. 

Kovia kierroksia, riehumista, hajonneita leluja, huutoa. Tunnin odotus ennen vieraita, tuskainen tuntimme. Vieraiden saavuttua huokaisin helpotuksesta. Odotin ikuisuuden uunivanhuksen lämmittelemiä valmispasteijoita, keitin kahvia, kaadoin keksipaketista keksejä kuppiin, laitoin tarjolle pakastimesta kaivetut raparperipiirakat, kaivoin pillimehua mukeloille ja nostin kermakakun pöytään. Juhlapöytäni ei ole koskaan ollut yhtä onnettoman näköinen.

Ystävien lapatessa kakkua suuhun ajattelin ääneen miten stressittömästi juhlin. Juuri tänä vuonna päätin priorisoida tiskikaappiurakkani leipomisien edelle ja totesin juhlien menevän painollaan ohi vaikkei pöydässä olisikaan seitsemää omin käsin väännettyä kakkua ja känttyä. Kukin sai tarjottavaa tarpeekseen, naurua ja iloa tulvi asunto, lapset leikkivät ja väsynein nukkui sohvan nurkassa. Tuskin kukaan olisi ollut enempää onnellinen, jos pöydässä olisi ollut korvapuusteja tai kuivakakkua.

Illalla rojahdin sohvan nurkkaan. Poika oli onnellinen saamastaan Dusty-lentskarilla varustetusta kakustaan, tyttö löysi pöydästä toivomiaan valkoisia ruusuja. Illalla kysellessä lapsien mielestä oli huikean hauskaa juoda kerrankin kotona pillimehua ja syödä pasteijaa kuin kahvilassa. Olo oli kevyt, kodissa oli helppo hengittää eikä yksikään vieras kauhistellut pelkistettyä asumustani.

Ihmiset tekee juhlan, läheisyys, ilo, yhdessä oleminen. Ei heitä kiinnosta missä asunnot matot luuhastaa, kuka on valmistanut kahvipöydän tarjottavat, onko emännällä päällään farkut vai mekko, puuttuuko keittiön nurkasta osa tai pari keittiökalustuksesta. 

Meillä oli juhlat. Hyvät sellaiset. Enkä ole itserakkaudella pilattu; muidenkin mielestä kakku oli hitokseen hyvää.