Pienenä tyttönä hoidin nukkevauvoja. En muita leikkejä muistakaan. Isompana tyttönä hoidin serkkutyttöjäni, kävin päivittäin ihailemassa suvun pienimmäisen unia pinnasängyn vierellä. Lapsuuteni suurin haave oli olla äiti. Synnytyslaitoksen yövuorossa työskennellessä käärin neulepusakkani alle parin päivän ikäisen kitisevän nyytin ja molemmat oltiin tavattoman onnellisia.
Olen ohjannut kymmeniä naisia imettämään, suunnitellut lukuisia synnytyksiä yhdessä odottajan kanssa, ratkonut vuosia kestovaippoihin liittyviä pulmia vertaispohjalta, toistasataa ihmistä on opetellut edessäni käyttämään kantoliinaa tai -reppua. Olen vetänyt vauvatanssia, vauvahierontaa. Olen toiminut terveydenhoitajien taustatiimissä vauvaelämän alkutaipaleilla.
Äidin riemu, tyytyväisyys ja onnellisuus on parasta mitä olen vastapainoksi saanut. Ne hetket, joissa pieni vauva ymmärtää viimein oikean imuotteen, koliikkivauva rentoutuu kantoliinaan tai saan aamu viideltä viestin puhelimeen, että edellisenä yönä koko parisänky ei lainehtinut kestovaipan ohivuodoissa. Ne pienet hetket on suurin kiitos ja saavutus avun antamisesta.
Edelleen työskentelen paljon vauvojen kanssa. Näen nyyttejä päivittäin, kuulen uusista raskauksista, elän keskellä ihmisten elämän rikkaimpia ja samalla hajottavimpia vuosia. Olen nähnyt ne vuodet itsekin kertaalleen.
Tuoksuttelen pientä nyyttiä kantoliinassa. Hän on ihana, niin pieni ja viaton. Tunnen suurta hoivaamisen tarvetta, muistijäljet ohjaa keinuntoihin ja taputteluihin. Kerta toisensa jälkeen ne ovat jotain niin ihmeellistä, epämääräistä ja vähän pelottavaakin. Tarpeet ovat hyvin pienet, mutta samalla niin valtavat. Olen oppinut tuntemaan jopa vieraasta lapsesta eri itkut, aistimaan kehonkielen.
Sydämeni kääntyy, kun kohtaan vauvan, joka itkee tunti toisensa jälkeen, päivät ja yöt putkeen. Kuukaudesta kolmanteen, seuraavaan vuoteen, joskus pitkälle lapsuuteen. Ihmiset onnittelee samalla, kun itsestä tuntuu siltä, ettei enää jaksa päivääkään. Hyppään hetkeen, jossa äidin silmät täyttyy kyynelistä, mielen valtaa epätoivo. Rakastaessaan jotain niin pientä ja tärkeää unohtaa helposti itsensäkin.
Olen viime aikoina miettinyt paljon elämääni, unelmiani. Kuusi vuotta sitten olin onnellisesti raskaana, koin alun myllerrysten jälkeen uskomattoman täydellisen synnytyksen ja olisin valmis samaan vaikka kymmenesti uudestaan. Vaikeiden vauvavuosien kokemisen jälkeen olen vielä eskarin porteillakin sitä mieltä, että tyttäreni jää ainokaiseksi. Ei uutta raskautta, ei synnytystä, ei verisidettä. En ole valmis rikkomaan itseäni uudelleen, kompastelemaan samoihin kuoppiin, joissa rämpimisestä en toivu varmasti koskaan.
Vauvan tuoksu on huumaava, ehkä parasta maailmassa. Äänet, niin pienet ja suloiset menee sydämeen asti. Katselen pientä vauvaa kassajonossa, nukkumassa onnellista untaan, huultaan mutristellen. Hymyilen hänelle vaikka tiedän sen olevan turhaa. Saan lirkutteluihin vastaukseksi hymyn vauvalta, jota isä kantaa ylpeänä turvakaukalossa. Jokaisessa hetkessä olen onnellinen heidän puolestaan, mutta samalla tavattoman helpottunut siitä, että nuo hetket omassa elämässäni on eletty.
Illalla pakkaan pieneksi jääneitä villavaatteita laatikkoon. Niiden pienten villahousujen ja silkkimyssyjen joukkoon, joihin on kääritty paljon onnea, iloa, itkua, surua ja epätoivoa. Ehkä vielä jonakin päivänä vuosien päästä puen ne pienelle vauvalle, jonka kanssa en omaa verisidettä. Kenties vielä jonakin päivänä työni on tuoksutella yhteisellä matkallamme pientä nyyttiä sylissäni, tuijottaa ihmettä tummiin silmiin uppoutuneena, antaa nyytille eväät kohti suurta ja avaraa maailmaa. Siitä unelmoin, kaukaisessa tulevaisuudessani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti