Perjantaina ajoin kolmattasadatta illan kilometriä mittariin kuumeessa, väsyneenä ja nälissäni. Mietin elämääni, hektisyyttä, terveyttäkin. Prisman alennusirtokarkkien vierestä valitsin terveellisemmät naposteltavat loppumatkaksi. Koko kotimatkan olin istunut hiljaisessa autossa, ilman musiikkia tai meteliä. Sata kilometriä aiemmin olin jättänyt kyydistäni lapsen, jonka kasvot olivat odottavan iloiset sadepisaroista huolimatta. Oli hetkeni, rauhallinen matkani. Viimeisien kymmenien huristessa pysäytin auton tiensyrjään, ihailin pitkään matkalta noukitun tyttären kanssa uskomattoman kirkkaana loistavaa sateenkaarta.
Lauantaina istuin täytekakkupöydän ääreen. Jälleennäkemisen riemua, tuttuja kasvoja, tärkeitä ihmisiä. Halattiin, vaihdettiin kuulumiset, ilot ja surutkin. Soudeltiin, kalastettiin, saunottiin yömyöhälle. Väsymys painoi, rintaa puristi. Yön pimeydessä istuin yksin laiturilla lepakoiden lennellessä saunan nurkilla. Hiljaisuus hiipi pääni sisään, sai rentoutumaan. Yskin ja niiskutin hiljaiseen yöhön. Lopulta yskänpuuskien ja nukkumapaikkojen vaihteluiden jälkeen nukahdin makuupussiini syvään uneen. Onnellisena, siitä kaikesta mitä elämältä olen saanut.
Sunnuntaina ajoin jälleen satojen kilometrien reissuni. Hiljaisuudessa, tien rahinat seuranani, eilisen muistot mielessäni. Loppumatkalla avasin radion, kuuntelin uutisia. Kymmeniä kuolleita, kymmeniä haavoittuneita. Rynnäkkökivääri, joukko muita aseita, räjähtämättömiä pommeja, panttivankeja. Suljin radion, parin minuutin anti pääni sisällä.
Puolensataa ihmistä. Menetetty. Kuollut. Viattomia, kenties onnellisiakin. Elämässä omaa elämäänsä, iloitsemassa, näkemässä tuttujaan, nauttimassa elämästään omana itsenään. Peliin puuttuu yksi surullinen, iloton, onneton, vihamielinen.
Sunnuntaina en nähnyt sateenkaarta. Sen värit oli kadonneet siniseltä taivaalta. Loppui onni, ilo ja rakkaus sadoilta, jossei tuhansiltakin ihmisiltä. Yhden ihmisen vuoksi, joka saman sateenkaaren alle oli jalanjälkensä maailmassa kävellyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti