Tuo huone. Lasten valtakunta, sekamelska. Tarvitsisin ovensuuhun verhot, jotka illalla suljen. Heidän näköisensä, heidän omansa.
Ajelinpa kierrätysmyymälän ohi. Myyjä teippaili -50% lappua ikkunaan. Vilkun suunta vaihtui ja parin ajelun jälkeen kotona oli pari uutta huolella puhtaaksi haisteltua mööpeliä. Tytölle kirjoituspöytä rehelliseen tarpeeseen ja silkasta halusta hankittu hyllyvanhus. Pöytää odottaa uusi maalipinta tulevaisuudessa, mutta pienellä meikkailulla tyttö oli onnensa kukkuloilla yllätyksestä.
Parkuhan siitä tuli, toiselle kaksi huonekalua, toiselle ei ainuttakaan. Varastosta kaivettu vanha lokerikko käänsi suupielet ylös, laittoi pojan kätösessä rätin heilumaan ja autot järjestymään. Lopputulemalta molemmat on tyytyväisiä; tyttärellä oma rauhallinen nurkkansa, pojalla omat hyllynsä tavaroilleen. Toisella puolella huonetta yhteiset kotileikkitarvikkeet. Mööpelipyörityksen jälkeen teki mieli taputtaa itseään päälaelle silkasta kekseliäisyydestä.
Arkkupakastin, tuo ruma, paljon tilaa vievä esine pyörii huoneessa riesana. Tuskin koskaan opin elämään pakastimeni kanssa, mutta pyrin hyväksymään sen olemassa olon ja kiitän kapistusta jokaisena vuoden päivänä, jona se luukustaan suven satoa ulos tarjoaa.
On aika istua sohvalle ja ihailla. Tuota huonetta, jonka toivoisin jokaisena iltana näyttävän yhtä siistiltä. Ollakseni realisti nautin tästä illasta, jolloin huone on siisti. Tämä on herkkua, harvinaista sellaista!
👍😊
VastaaPoista