Matkalla minimalisti: Turhat kieltosanat

Älä!

Ei!

Varo!

Kuvittele ystävä, läheinen, sukulainen tai pahimmillaan oma puoliso jankkaamaan kieltosanoja, rajoittamaan elämääsi. Kuvittele miltä tuntuu, kun kielletään aina ja kaikki. Kielletään illalla väsyneenä tiputtelemasta käytettyjä vaatteita pitkin huoneen lattiaa, pyydetään olemaan ajattelematta kauppareissun siirtämistä huomiseen, käsketään valitsemaan kaupassa käytännöllisten mustien tennareiden sijasta valkoiset, komennetaan pesemään auto jokaisen hiekkatiellä ajetun reissun jälkeen.

Kuinka toimit? Kapinoit, tietenkin. Naama kääntyy väärinpäin, kenties avaat suusi, ehkä pidät mykkäkoulua tai tirautat itkut. Uhmaat sääntöjä, taistelet oikeuksistasi. Huomenna tiputat ensimmäisen vaatteen makuuhuoneen sijasta jo alakertaan, elät makaronilla ja tonnikalalla vielä pari ylimääräistä päivää. Entä, jos ei puhesävy muutu? Jos kieltoja vain satelee? Erotat kyseisen ihmisen arjesta, kenties elämästäsikin.

Kuvittele asemaasi lapsi. Yksi tai useampi lapsi kotona, ruokakaupassa, ravintolassa tai tuttavapiirissäsi. Mieti asioita, joista häntä kielletään. Niitähän riittää jokaiselle lapselle, mutta erityisesti niille yksilöille, jotka ei elämässään tyydy peukaloiden pyörittelyyn ja sievistelyyn. Heiltä puuttuu aikuisen kaltainen oikeus nalkuttajan erottamiseen.

Olen miettinyt ja tiedostanut jo kauan kieltosanojen turhuuden. Pyrkinyt minimoimaan, keskittynyt  mahdollisuuksien mukaan kiellettyjen tekojen syihin ja seurauksiin. En kierrä tai naamioi vaan koitan pureutua asian ytimeen. Toisinaan kuunnellessani itseäni ja ympäröiviä aikuisia, kuulen vain lapsen päässä kaikuvien turhien kieltojen huminan. Niiden sanojen, jotka menee vastaanottajalta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos pysähtymättä missään vaiheessa.

Vanhempien stressin minimoimiseksi kannattaa ryhtyä toimiin; vaihtaa valkoinen kangassohva mustaan nahkasohvaan, kävellä autokaupassa jokaisen vaaleasisustaisen kaunokaisen ohi, ostaa tai vastaanottaa vaatteet käytettynä, suosia vaaleiden vaatteiden ja kenkien sijasta tummia sävyjä, antaa lasten painaa sormenjälkensä sohvapöydän lasiin, kerätä matot pois lattioilta taaperon sisäsiistiksi opettamisen aikoihin ja maalata olohuoneen seinät harmaiksi satojen eurojen tapettien sijaan, hankkiutua eroon turhista esineistä, etenkin niistä särkyvistä ja arvokkaista.

Turhat tekijät on nyt minimoitu. Aikuisen ihmisen elämää helpotettu palan verran. Tosin en väitä, etteikö maailmaan mahtuisi myös niitä äitejä, jotka nauttii sappisaippuan hankaamisesta keltaisen haalarin puntteihin jokaisena iltana tai ihmisiä, jotka eivät voi elää ilman valkoista kangassohvaa. Elämä on valintoja.

Anna lapsen kiivetä puuhun tai suurelle kivelle, harjoittaa motoriikkaa ja kokea elämyksiä. Tippuessa päädytte korkeintaan ensiapuun. Anna vauvan rutistella päärynänpaloja käsissään, pistää perunaa omin sormin suuhun, noukkia makaroneja pöydänpinnalta silmät pyöreinä. Selviät sotkusta rätillä ja paidan vaihdolla. Jätä rattaat kotiin, anna lapselle mahdollisuus kävellä, tutkia muurahaisia, keräillä kiviä ja huutaa väsyneenä loppumatkasta rattaiden puuttumista. Anna ennen paketin ojentamista lapsen itse kertoa montako keksiä haluaisi syödä, todennäköisesti hän vastaa ihan kohtuullisen määrän. Anna lapsen istua rapakoissa, loiskia kuralammikoissa, sotkea itsensä, koska suurimmalla osalla kotitalouksista on käytössä pyykkikone. Anna lapsen syödä talvella lunta, taaperon maistaa hiekkaa. En ainakaan itse tiedä ainuttakaan henkilöä, joka olisi moisesta elämyksestä vaurioitunut.

Kasvattajan, erityisesti päävastuullisen eli vanhemman tehtävä on antaa lapselle eväät itsenäiseen elämään. Opettaa arjen pelisääntöjä, rajoja ja rutiineja. Kukaan ei kuitenkaan rikkoudu siitä, jos yksi taapero karjuu karkkihyllyn edessä viikko toisensa jälkeen omaa tahtoaan, toinen tervehtii iloisesti jokaista vastaantulijaa vihannesosastolla ja kolmas on liiaksi vaivaksi udellessaan kalatiskin tädiltä jokaisen fisun alkuperää ja lajia. He ovat lapsia, opettelevat ja tutustuvat vasta maailmaan.  Tuskin heistä kukaan enää teininä käyttäytyy samassa kaavassa. Muistetaan, ettei he ole aikuisia miniatyyrikoossa. Niin vaikeaa kuin se onkin.

Kieltosanat arjessa on minimoitu. Edelleenkään en anna lapsen kiivetä Prisman koristepinnoja pitkin katolle, kävellä ostoskärryrivien päällä, vaarantaa supersankarihypyillä muiden turvallisuutta, päästää rumia sanoja muiden korville asti. Olen antanut lapselle luvan kulkea kotona raput haluamallaan tavalla ja vauhdilla, kiivetä puuhun oman arviointikyvyn mukaan, jättänyt lattiamateriaalit vaihtamatta leikkimisen mahdollistamiseksi, antanut vapauden valita haluamansa määrän keksejä paketista, "sisustaa" leikkihuoneen juuri niin sekaiseksi kuin kaksi keskenkasvuista sen haluaa.

Viikoittain näen, kuinka poika valitsee housulaatikosta itse vaaleanpunaisella sävytetyt suosikkipöksyt, toisinaan kuulen kuinka kirosanoja kuiskitaan leikkihuoneen nurkassa yksinään. Jäätelöt syödään luvatulla puiston penkillä pöksyt tahrivista linnunkakoista huolimatta, toisinaan on mukava juosta navetan vesilammikoissa muissakin kengissä kuin kumisaappaissa. Joskus voi jättää hampaat illalla pesemättä ja toisena päivänä syödä iltapalaksi pelkkiä herkkuja.

Unelmoidaan, annetaan lapsien unelmoida. Kuunnellaan ja ymmärretään. Yritetään ainakin.

Aamulla heräsin lapsuudenkodin työhuoneen lattialta onnellinen lapsi vieressä kutitellen. Illalla en ollut kieltänyt lapsen kiukkua, kuuntelin ja yritin ymmärtää. Kiukun seasta ongittuna lapsen unelmana oli nukkua joskus mummilla ollessa jossain muualla kun samassa huoneessa ja sängyssä kerta toisensa jälkeen. Hän muistutti, ettei ole koskaan nukkunut lattialla.

Lapsi saavutti onnen, unelman, kuulluksi tulemisen, omaan elämäänsä vaikuttamisen lattialla nukutun yön kautta. Lopulta kaikki on tavattoman yksinkertaista, aikuisten vain pitää toisinaan juosta päin tiiliseinää useamman kerran ymmärtääkseen miten suurta pieni voikaan olla.