Illalla eväitä purkittaessa menneet viikot tuntui ikuisuudelta. Aamulla työlaukun päältä sai lähestulkoon pyyhkiä pölyjä. Pukukaapin oven avatessa vastassa oli toppavaatteet. Nostin oven edessä seisseen Turun Sinapin tervetulotoivutuksien kera hyllylle ja huomasin kaivanneenikin paluuta.
Halailin muutamia isoja käytävällä, sain iloisia ilmeitä ja mukavia tervehdyksiä työtovereilta. Kaksi pientä kyseli nimeäni, suurimmalla osalla lapsista oli huolena missä olin kaikki menneet viikot ollut. Olin pallo hukassa niin tutussa ja turvallisessa ympäristössä. Työtoveri tokaisi rauhallisesti "ei mikään ole muuttunut, kaikki on ennallaan".
Jännitys ja pelko loittoni kauemmas. Kaikki oli kuin ennenkin. Istuin vieressä ja ohjasin, pidin sylissä ja juttelin. Rauhassa, omaa vointia kuunnellen. Minuutti minuutilta paino rinnassa kasvoi, koitin olla iloinen.
Puolitoista tuntia töiden alkamisesta hoipertelin seinistä pidellen kohti ulko-ovea. Väkinäinen hymy oli vaihtunut huimaukseen, ryhdin kohentaminen ei auttanut olotilaan. Seisoin ovella, hengitin sen minkä ilmaa keuhkoihin sain. Hymyilin sen minkä pystyin, kerroin uteliaalle haistelevani keväistä lämpöä.
Selvisin tajuissani pukukopille, katsahdin peilistä haamua muistuttavaa peilikuvaani. Kyyneleet valui poskilla. Työtoverin lämpimän kainalon saattamana kävelin ulos lintujen lauluun. Istuin aikani autossa keräten voimia kotimatkaan.
Kotona avasin terassin oven, päästin tuulen sisään. Vedin viltin niskaan, nukuin tunnin ja heräsin jälleen henkiin. Kuukauden sairausloman jälkeen työpäivä kesti puolitoista tuntia. Loput kuusi tuntia vietin sairauslomalla.
Kauanko tätä kestää? Mikä on vialla? Miksi tauti ei ota hellittääkseen? Lukuisien turhien kysymyksien jälkeen ei ole muuta vaihtoehtoa kuin olla ja odottaa. Ehkä tulevaisuus kertoo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti