Oli lääkäri. Sellainen täydellinen nuori tohtori. Mies, joka kuunteli, katsoi silmiin ja tutki. Otti yksilönä vastaan, piti kynnyksen yhteydenottoihin matalana. Loi toivoa ja antoi ymmärrystä. Tunsi ja tutustui potilaaseensa kokonaisvaltaisesti.
Tuli päivä, jolloin ajan varaus ei onnistunut. Hän oli poissa, siirtynyt muualle. Kauhisteltiin linjan päässä tautini pitkittymistä, voimien puuttumista, hengityksen salpaantumisen aikaansaamia oireita.
Pari viikkoa sitten ensiavun pedillä istuessa kyyneleet valuen totesin hoitajalle sanat "en enää jaksa olla sairas". Kaikki arvot erinomaisia, tauti selätetty, ei ongelmaa. Askel kerrallaan parempaan. Paremmin onkin, liimailen tulivanhuksia pieni pala kerrallaan kokoon, pylly pystyssä maalaan terassilla hengityssuojaimen kanssa sohvapöytää, hoidan kotityöt ja nautin jälleen ruoanlaitosta.
Uusi lääkäri, tuntematon. Tutki paperit ja totesi kaiken olevan jo fyysisesti kunnossa. Ei uskonut puolimaratonmatkalaisen kunnon romahtavan niin, että riemuitsen parinsadan metrin kävelymatkan onnistumisesta, selviän jo päiväkodin toiseen kerrokseen kävelemisestä istahtamatta henkeä haukkomaan. Ne on suuria askelia toipumisessa. Lääkkeksi tarjosi lenkkeilyä, itsensä testaamista tosissaan.
Herkän ihmisen poskilla valui kyyneleet keskustellessa. Vaikutin hätääntyneeltä kuulemma. Olinkin siitä, että töihin palaaminen veti lähes takaisin lähtöruutuun. Hetken kuluttua kuulen sivullisen, täysin tuntemattoman ihmisen arvion tilastani. Hänen sanojen mukaan ongelma töihin palaamisessa on pääni sisällä, masentuneisuutta ja ahdistusta. Itkinhän vastaanotollakin.
Myönsin hänelle, ettei jokaisena aamuna huvittaisi ajaa autoa työpaikan parkkipaikalle, joskus on rankkaa, yhteishenki työyhteisössä pelaa hyvin. Olen väsynyt, hajamielinen ja unohtelen asioita työpäivän aikana. Hänen mielestään työni ei ole raskasta, ei mitenkään verrattavissa fyysiseen työhön. Mieleeni jäi kuva jalkojen keikuttelusta oppikirjalasten kanssa sohvan reunamilla.
Kahdeksan vuoden samassa työpaikassa kirjoilla olemisen jälkeen "on aamuja, jolloin jäisin mielummin kotiin"-tilani ilmenee yhtäkkisesti hengitysongelmina, huimauksena, uneliaisuutena ja valkonaamaisuutena. Iltapäivällä toivon enemmän kuin mitään, että ongelma on henkinen.
Tutkimusten jälkeen illalla istun ystävän kanssa terassilla teekupin äärellä, nautin lääkärin suosittelemaa raitista ulkoilmaa. Kevät, lämpö, valoisuus ja hyvä fiilis saa hymyilemään, iloitsemaan, nauramaan menneelle päivälle. Parin tunnin istumisen jälkeen naamalle alkaa palata tuttu valkoisuus.
Illalla väsynyttä odottaa valmis ruoka ja katettu pöytä kotinurkissa. Halaan odottajaa, kiitän vatsan täyttämisestä ja olen onnellinen siitä kaikesta mitä elämässäni on. Rentoudun illan sohvalla silmät ummistettuna Loiria kuunnellen.
Ero henkisen ja fyysisen sairauden välillä on pelottavan pieni, johtaa usein virhediagnooseihinkin. Ehkä elämässäni on kaikki liian hyvin. Itken siitä miten paljon olen saanut tukea sairastaessani läheisiltä, kuinka moni on meitä ajatellut, ottanut yhteyttä ja tarjonnut apua. Itken onnesta, rakkaudesta, kesän odotuksesta, omasta kodista ja hyvästä elämästä.
Käyn lääkärin kehoituksesta lenkillä. Jaksan alle kilometrin kävelyä, kunnes pyörryttää ja hengästyttää niin, että pieni istuskelu nurmella on paikallaan. Aamuinen päiväkodille tarpominen sai puhisemaan ja ekg-pedillä makoillessa tähdet vilisti silmissä. Epäilen virhediagnoosia; potilas ei ole fyysisesti kunnossa.
Ehkä olen henkisesti sairas, ehkä sittenkin fyysisesti. En tiedä enää itsekään. Askel kerrallaan eteenpäin.
Niin hyvää puuta, niin hyvää puuta, niin hyvää puuta se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti