Miellyttäjä. Niitä löytyy asunnosta kaksi. Yksi iso, yksi pieni. Se iso on opetellut jo parin vuoden ajan itsekästä elämää, opetellut välittämään itsestään, yrittänyt joskus asettaa omat etunsa muiden edelle. Se pieni on vielä lapsi, maailmaan tutustuja, huoltajiensa valintojen ja päätösten alla toimiva.
Se iso kuvitteli jo hiukan osaavansa hommaa. Tuli äitienpäivä. Se ei juuri välitä moisesta päivästä, ei kaipaa lahjoja tai huomiointeja. Ei ole niitä koskaan odottanut, ei ole aiempina vuosina saanutkaan päiväkodissa askarreltua korttia kummoisempaa.
Pieni oli sunnuntaina aamulla onnellinen. Juoksi pellon poikki mummin kanssa isomammaa tervehtimään, leikki serkkutyttönsä kanssa ja söi herkkuja. Iltapäivällä jäi kyydistä kiertämään toista puolta suvustaan, koska iso miellyttäjä ajatteli sen olevan mukavaa myös muille isovanhemmille ja sukulaisille.
Illalla huudetaan, me molemmat miellyttäjät. Se iso miellyttäjä ei ymmärrä pientä miellyttäjää. Raivokohtaus ennen nukkumaan käymistä paljastuu miellyttäjän kuormittumiseksi. Lopulta raivon joukosta löytyy syyt; kun kaikki katsoo ja kyselee, kun koko ajan ollaan menossa, kun pitää mennä joka paikkaan, kun pitää syödä vaan herkkuja koko päivä, kun ei saa olla hiljaa ja rauhassa.
Silitellään tovi ja laskeudutaan miellyttävään olotilaan. Se iso miellyttäjä pyytää anteeksi, niin se pienikin. Se iso keksii kysyä millainen olisi hyvä äitienpäivä. Se pieni sanoo "Sellainen, että oltais koko päivä vaan äitin kanssa, kun mää rakastan äitiä niin hirveesti enkä halua ketään muita. Paitsi isomammalla ja mummilla voidaan käydä äkkiä, sit tullaan kotiin."
Ensi äitienpäivänä iso lupaa miellyttää vain pieniään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti