Ihastuin, hiljaa rakastuinkin. Siihen talovanhukseen, jossa jokainen pala tuntui loksahtelevan kohdilleen. Taloon, jossa tulevaisuus olisi kirjoitettu uudelleen. Kolmisen viikkoa, kun asiaa miettii lukemattomia kertoja päivässä, kaikki vaikuttaa niin kovin selkeältä. Syvällä rinnassa epäilys, aavistus epäonnesta. Sitten tulee se päivä, jolloin avaa viimein oven haaveisiin, vetää keuhkot täyteen ilmaa.
Siinä hetkessä tippuu pohja. Siltä unelmalta, jota ei todeksi uskonut. Niin monet miinukset muuttui matkalla epäilyksen kautta positiivisiksi yllätyksiksi. Lopulta sen viimeisen oven raottaminen riittää tietämään, ettei yhteinen tulevaisuutemme olekaan puhtaaksi kirjoitettu.
Epäilin, varauduin ja pelkäsin. Kotimatkalla pari kyyneltä vierähti poskille. Päätin puhelulla niellä pettymykseni. Linjan päästä vastasi ystävä "halkoja!", tokaisin kiukuspäissäni tervehdykseksi "vittu!". Mies linjan päässä tuumasi perinteiseen tapaansa "ei siitä sais muuta kun kunnollisen nuotion". Nauroin. Ihan hirveästi. Vedet silmissä. Itkin ja nauroin.
Tulin tyhjään kotiin. Parin tunnin kuluttua ystävä toisensa perään asteli ovesta sisään, halasi pitkään ja aidosti. Syötiin, juotiin, muisteltiin, unelmoitiin. Pohdittiin elämän risteyksiä, kuoppia ja kukkuloita, reittejä ja päämääriä. Toiset meistä elää unelmiensa kodissa, omin käsin tai menneiden polvien tekemästä työstä nauttien. Toiset puolestaan elää elämäänsä, tässä hetkessä ja nyt. Unelmoiden kukin samasta suuresta asiasta, oman päämäärän löytymisestä. Me kaikki neljä, irrallaan, puolittain jo lähdössä, vailla oikeaa suuntaa.
Aamulla vien ystävän linja-autolle. Halataan haikeudella, jälleennäkeminen vielä hämärässä. Luvataan soittaa, laittaa viestiä, voida hyvin. Aamupalalle jääneiden kanssa ajatellaan sitä suurta unelmaa, mistä se muodostuu, mihin rakentuu, koska toteutuu. Meneekö vuosia, vuosikymmeniä. Jokainen tietää sen olevan, siellä jossain tulevaisuudessa. Usko säilyy kuukaudesta toiseen.
Hiljalleen asunto hiljenee. Viimeiset halaukset on rutistettu, nähdään ja kuullaan. Sinne menevät, tietämättä kuka heistä on lähelläni vielä kuukausien tai vuosien päästä. Mihin tiet vie, elämä johdattaa. Ympärille jää tyhjyyttä kaikuva asunto, yksinäisyys. Ensimmäinen kyynel vierähtää poskelle. Ystävä soittaa. Hän, joka bussista on jäänyt jo pois. On niin irrallaan, kulkien pitkin kaupunkia, omaa puhdasta ja rakasta kotia vailla harhaillen elämän ristitulessa. Etsien päämäärää vaikeiden aikojen jälkeen. Itketään ehkä molemmatkin, yksinäisyydelle, päämäärättömyydelle elämässä.
Puhelun päätyttyä annan kyyneleinä juosta pois pettymyksen, menetyksenkin. Itken ehkä päämäärättömältä näyttävälle tulevaisuudelle, väsymykselle oman unelman löytymisestä. Itken onnen hetkille, joita sain kokea, tärkeille ystäville lähellä ja linjojen päässä. Niille kannustaville sanoille, joita itse sain, toivottavasti myös annoin.
Joskus on niin vaikeaa olla irrallaan, vailla päämäärää, oikeaa polkua. Tarpoa yksin loputtomalta tuntuvaa matkaa kohti unelmaa. Elää elämäänsä asunnossa, jonka seinät alkaa ahdistaa päivä toisensa jälkeen enemmän.
Sen menneen vuorokauden aikana koin, näin ja tunsin valtavasti asioita. Hyvää, kaunista ja onnellista, mutta samalla surua, murhetta ja huolta. Sen vuorokauden aikana ymmärsin, ettei kotia etsitä järjellä, ei rakenneta rahalla, ei taiota tyhjästä. Koti löytyy sydämellä, se oma ja tärkeä Koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti